Mä kattelin ympärilleni ja karvat nousi pystyhyn. Tiätäähän sen, ku kylmät väristykset kulki pitkin kruppia ylhä ja alha ja ympärinsä.
— Eksä muista Kokkolan hotellis, siinä turkkilaases huanehes —?
Mun rupes leuvat lyämhän loukkua, eikä hengityskää käyny ku vähä paikkapaikoon. Vähält'oli, jotten pökertyny siihen paikkaha ku knääkkä, mutta sisu ei antanu perhän.
Löin nyrkin pöythän, ja karjaasin oikee kirkonmaan äänellä jotta:
— Kuka raakkules täälä puhuu? Mäkö vai jokin toinen? — ja kattoon niin suurin silmin ympärilleni jott'oikee ittiäki hirvitti.
— No eksä Jaakkoo tunne mua enää?
Ja vaikka m'olisin vääntäny niskani nurin, nii huonehes ei ollu muuta ku mä.
— Nyt s'oot Jaakkoo hullu! S'oon vissiä se! —
Kyllähän mä sen oikiastansa itteki tiäsin, jotta se siitä tuloo, mutten m'olisi voinu uskua, jotta se näi kovasti äkkiä tapahtuu…
Sitte mä ajattelin jotta ku mä ny kerran hullu oon, nii löisinkähän mä tuan pläkkipotun seinähän vai pansinkahan paperikopan päähäni — ku taas kuuluu ääni jotta: