Kannusta pojes on kaadettu kalja
kunniaa oluen kuuluttain.
Kannata käsilläs makea malja
olutta huulilles heruttain.
Unhota, ystävän', murheetkin mustat
pikarit, pokaalit pyllistäin;
kuoleta kannuhun tuimatkin tuskat,
oluell' upota vähittäin.
Sauvamme nojalla, seuramme tähden
juokan me tynnyrit tyhjendäin;
juokan näin julkisen tytöngin nähden
sydämet seurassa yhdistäin.
Hulivili.
Hulivili, viekas poika, monen konstin koettaja, kulki muinen kuutamolla, etsi, tapas' etsittävän, talon tyttären iloisen, ihanaisen istumassa kamionsa kynnyksellä, koska isändä, emändä oli uupunut uneensa. Hulivili händä ensin tervehtääpi tuttavasti.
Sanat syttyivät sanoista, jutut juurtuivat jutuista, siitä kasvoi kanssa-puhe.
Ehkä suli sydän-veri, rinda naitavan naputti, ruvenneena rohkeaksi tyttö kuitenkin kysyypi: kukas olet, kulkevainen?
Tähän vastaa vakaisena Hulivili viekkahasti: Hulivili, hyvä nimi, ombi mainittu minulla, minä olen oivallinen päivä-töiden tekiäksi, minä olen merkillinen mestari mun konstissani, joka jaksan jauhatella, olen suutarin sukua, kaivon kaivaja syvemmän, minä taidan rakoakin vaikka tyhjän vatsan päällä, — — anna työtä tehdäkseni; työ on taitoni todistus.
Tyttö.
Mene mestari kotias; konstis ovat kelvottomat. Älä miellytä minua, Hulivili, hullun töihin; sekä isän' että äitin' siitä mulle suuttuisivat.