— Menisinkö uimaan? — Jukka ajatteli. Vesi viilteli kylmästi jalkoja ja joki näytti niin uhkaavalta. Jukkaa puistatti. Hän kohosi rantatörmälle ja meni riihen luo.
— Kuinka sinä et mennyt katsomaan Mikkua, joka sairastaa? — sanoi riihi ja katsoi Jukkaa hellänsuruisesti niinkuin Jukka muisti isän joskus katsoneen, kun hän teki pahoin, eikä isä voinut häntä rangaista.
— Viu viu, ti tiu, ti tiu, tiu tiu tiu, — siinä se on poika, joka ei mene katsomaan sairastavaa toveriaan! Hyi! — sanoi varpunen riihen räystäässä.
Jukka lähti tupaan. Suruissaan kahisi ohrapelto, nuhtelevasti katsoi musta saunanovi, jonka yläpuolella oli savun muodostama harjaan saakka ulottuva nokinen kiehkura. Eteenpäin kumartunut aitta uhkasi kaatua päälle ja Jukan täytyi juosta sen sivuitse. Varjossa oleva luhdin seinä oli synkissä mietteissä ja tupa kyseli kummastuneena ja uhkaavana:
— Kehtaatko tulla sisään?
Jukka tuskaili.
— Minä lähden katsomaan Mikkua! hän ääneen virkkoi.
— Kyllä olisi kaunista nyt mennä, kun et kerran silloin mennyt, kun aijoit. Kyllä sillä saataisiin nauraa!
Siinä se taas oli se kylmä, pureva, ivallinen ääni, joka häntä kiusasi.
Jukan teki mieli mennä sänkyyn, painaa pää tyynyihin ja itkeä, itkeä — —