Jonkun päivän perästä menivät Jukan äiti ja sisko käymään Heikkilässä. Kun he sieltä palasivat, kertoi äiti, miten Mikku oli heidän mennessään kamariin maannut kasvot seinäänpäin, mutta heti kääntynyt ja ojentanut kätensä heille. Mikun äiti oli kertonut, mitenkä Mikku tavallisesti, kun tulee vieraita, kääntyy seinäänpäin, on levoton eikä puhu mitään — usein itkeekin. Oli ihmetellyt, kun Mikku nyt noin oli hyvillään. Samalla kertonut, mitenkä Jukka ei ollut tullut Mikun luo kamariin, vaikka hän oli niin monta kertaa pyytänyt, ja mitenkä Mikku oli ruvennut katkerasti itkemään, kun oli kuullut, että Jukka oli mennyt pois tuvasta. Oli pyytänyt, että Jukka vielä tulisi katsomaan Mikkua. Mikku oli ollut hyvin heikko, ja äiti nuhteli Jukkaa, kun ei ollut mennyt hänen luokseen, ja siskokin nuhteli.
Jukka oli koko ajan pelännyt, että jos äiti saisi tietää, ja nyt oli äiti saanut sen tietää. Silmät maahan luotuina kuunteli hän äidin ja siskon puheita koko sydämestään katuen, ettei silloin mennyt Mikun luo kamariin, kun Mikku on niin kovin heikkokin.
Levottomana harhaili Jukka taas sinne tänne, istui milloin penkillä, milloin tuolilla, nosti tuolin pöydälle, kiipesi sille ja etsi jotakin viililaudakolta. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.
— Mitäs siellä kaaparoitset? tiuskasi äiti.
Jukka laskeutui lattialle, istui hetken ympärilleen vilkuillen penkillä ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä kohosi leipähirsille ja hinasi itsensä siellä kuivamassa olevia reenjalaksen aineksia pitkin toiselle hirrelle yli tuvan.
— Jos täältä putoaisi, minkähänlainen sitten olisi olla? — välähti mieleen puolimatkassa. Hän katsahti alas, eikä paljoa puuttunut, ettei koettanut. Toiselle hirrelle päästyään laskeutui hän uunin päälle kolistellen siellä astianaineksia ja muita palikoita. Pian tuli sieltäkin alas ja istui hetken tuolilla tähystellen, mihin nyt menisi. Yht'äkkiä nousi ja läksi päättäväisesti ulos.
Sivuilleen katsomatta meni hän tallin, lantapihan ja ratasliiterin ohi ja sivuutti jo naapurin leveän ja matalan rehuladon, jonka sivuseinällä on kaapinmuotoinen lautakoppio. Etuseinässä on kaksipuolinen ovi, joista ei kumpikaan puolikas pääse kuin puoliksi auki, lato kun on niin painunut. Hän oli jo naapurin aitan kohdalla, jossa tiet haarautuivat. Mäkeä ylös suoraan eteenpäin mennään kylän sisään ja maantielle, ja maantietä pääsee vaikka minne. Mäkeä alas oikealle, sitten sillalle, sillalta kujalle ja kujaa pääsee naapurikylään, mutta sinne ei ole hyvä mennä, siellä saa selkäänsä. Jukka kääntyi vasemmalle, sille tielle, joka vie myllyyn ja riihen luo, mutta hän ei mene niihin kumpaiseenkaan, ei mene edes sitä tietäkään, menee vain sen yli.
— Noin. — Parilla harppauksella oli Jukka tien toisella puolella, jossa vihreässä nurmikossa oli tallattu polku ja näkyi epäselviä rattaan jälkiä.
— Minä menen katsomaan Mikkua, — Jukka itsekseen sanoi.
— Mutta kuinka sinä nyt heti kehtaat mennä, kun äiti ja Hilda juuri ovat olleet?