Siinä se oli taasen se kylmä, pureva, ivallinen. Jukka pysähtyi juuri kuin olisi pitänyt puutarhan nurkkauksesta kääntyä Heikkilän pihaan, ja tuijotti tylsästi eteensä. Ajatuksenjuoksu pysähtyi, kädet hervahtivat sivuille.
— Et sinä nyt kehtaa mennä! Ei se ole ollenkaan kaunistakaan. Tule jonakin toisena päivänä! Mikkukin paremmin pitää siitä! — Kylmän, purevan, ivallisen sekaan oli tullut neuvovaakin.
Ehdottomasti katsahti Jukka, onko ihmisiä näkyvissä. Ei näkynyt missään ja tuuheat syreenipuut estivät häntä näkymästä Heikkilän ikkunoihin. Jukka kääntyi takaisin.
— Mutta tuolta toisesta Heikkilästä on voitu nähdä — ja Jukka läksi menemään myllylle vievää tietä. Oli vain löytänyt tuolta kiven, jolla voi heittää voileipiä joessa —
— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — päätteli Jukka mennessään. Jostakin syystä ei huomenna sopinut.
Hyvän aikaa hän sitten viipyikin jokirannassa heitellen voileipiä tyynessä myllypurossa ja melkein joka kivelle vakuuttaen, että hän ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. Kotiin mennessään hän tuli riihen luo.
— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — sanoi hän riihelle ja varpuselle.
— Tsiu, — sanoi varpunen. Ohrapelto taasen kohisi surullisesti.
— Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, — lohdutti Jukka sitä.
Saunanoveen ei hän vilkaissutkaan. Sivumennen vain sille sanoi: