— Se tuli ääneen.
Jos tämä, tieto, että nyt se on lopussa, olisi tullut hänelle yht'äkkiä hänen terveenä ollessaan, olisi hän joutunut epätoivoon, niinkuin ihminen, joka kadottaa elämänsä johtotähden eikä näe mitään, minkä perään kannattaisi pyrkiä. Hän olisi joutunut raivoon, joka olisi päättynyt, kuka tietää mihin. Mutta pitkällinen sairaus oli taltuttanut hänen luontonsa, niin että hän alistui tähän tietoon, niinkuin heikomman aina täytyy alistua väkevämmän alle. Ensin aluksi, kun hän sen verran alkoi olla voimissa, että jaksoi ajatella, ja tämä tieto tuli hänen ajatuspiiriinsä, nousi hän koko voimallaan sitä vastaan. Hän tahtoi tukahuttaa sen heti alkuunsa. Mutta se tuli joka päivä uudelleen, entistä suuremmalla voimalla. Ja vihdoin hän käsitti, että se on kohtalon hänen eteensä asettama poikkitela, jonka yli ei voi päästä. Voi kyllä lyödä päänsä murskaksi sitä vastaan, mutta yli ei voi päästä. Ja hän alistui. Täytyy kärsiä, kun on kerran kärsimään luotu — — —
— Olen minä kuitenkin ollut jotain, tulkoon nyt mitä tulkoonkin, minulla on kuitenkin jotain näyttää ja parempaakin kuin heillä, jotka eivät ole ikinä päässeet tuhmaa talonjussia korkeammalle.
Se oli hänen lohtunsa. —
Pitkän pitkä oli se aika, jonka hän oli sairasvuoteella virunut, ensin kotona ja sitten sairaalassa. Kun hän viimeksi ulkona liikkui, oli mitä kaunein kesä. Ruis nuokkui tyyninä iltoina laskevan auringon valossa, kevättouot hiljaa kahisivat vienossa tuulessa. Vasta niitetty mehevä heinä työnsi ladoistaan sivukulkijan ruokahalua herättävää tuoksua. Metsässä lemusi pihka ja tuoreet mehevät lepänlehdet. Kaino koivu huojutteli lehtevää latvaansa ja haavan lehdet värisivät. — Sanovat että risti, johon Jeesus naulittiin, oli haapapuusta ja senvuoksi haavanlehdet vieläkin värisevät. —
Nyt on syksy. Hän on kuullut sen ja tietää hän sen muutenkin. Hänen vuoteensa on käytävän puoleisella seinällä ja hän voi nähdä ulos ikkunasta. Ikkunaan näkyy hiukan joittenkin koivunoksani latvoja. Hän on niitä seurannut ja nähnyt, mitenkä tuuli on niitä ravistellut, kiskonut lehden toisensa perästä irti ja viskannut ulos kylmään maailmaan — liejuiseen rapakkoon. Hänen on tullut sääli noita lehtiä ja hänen tulee sääli noita oksia, jotka nyt alastomina värjöttävät kylmässä syystuulessa. Ne ovat käyneet rakkaiksi hänelle. Hän tuntee, että se sama kohtalon ankara käsi, joka häntä vainoo, nyt niitäkin repii ja raastaa.
II.
Hänessä oli tehty vaarallisia leikkauksia ja koko ajan senjälkeen on hänen pitänyt maata selällään. Nyt aamulla hänen vuodettaan korjatessaan otti hoitaja pois tyynyn hänen polviensa alta ja sanoi, että nyt saa ruveta makaamaan kylellään ja saa jo istuakin sängyssä. Huomenna saa nousta kävelemään ja ylihuomenna saa lähteä kotiin, jos jaksaa.
— Jaahas, — hän vain siihen sanoi, niinkuin asia olisi jo ennen päätetty ja nyt vain pantiin sinetti alle.
Häntä ei suurestikaan ilahuttanut kotiinmeno entisiä tuttuja tapaamaan. Voivat vaikka nauraa.