Hurraata eivät ainakaan huuda, eivätkä liehuta liinoja, kun hän perille pääsee. Vertaisenaan vain pitävät tunkionkuukkijatkin — ja niinhän — — Hän ei uskaltanut ajatella loppuun.
Kun hoitaja oli saanut kaikki siistityksi, keräsi hän likaantuneet vaatteet kainaloonsa ja poistui huoneesta. Silloin päätti hän koettaa maata kylellään.
— Mitä tämä on? — Eikö hän makaa vuoteella? — Hän koetteli käsillä. — Rehellisesti hän makaa vuoteella. — Mutta kun on niinkuin makaisi jollakin kapealla lankulla hyvin korkealla ja aina olisi putoamaisillaan. Kaikki vuoteet, sairaitten pienet kaksilautaiset pöytätelineet, kaappi, tuolit, pesuteline, vuodevarjostin ja kaikki pyörivät tulista kyytiä yhdessä sekamelskassa sinisen sumun seassa. Ei näy ainoatakaan selvää piirrettä. — Kuitenkin ponnistelee hän uljaasti pysyäkseen kylellään, mutta mikään ei auta. Hetken kuluttua täytyy kääntyä selälleen. Vähän ajan päästä on kaikki jälleen selvää.
— Voi pojat, mutta te menitte hurjaa kyytiä. Tokko olette edes eheitä kaikki? kysyi hän toisilta sairailta, vallattomuutta tavottelevalla äänellä. Vuoteilta kuului hyväntahtoisia osanoton naurahduksia ja osaaottavia silmäyksiä kohdistui häneen. Ja hän joutui omituisen nöyryyden tunteen valtaan.
Vähän ajan kuluttua hän yritti uudestaan ja päivällisaikaan hän jo voi jokseenkin turvallisesti maata kylellään ja katsoa lattialle, joka ei nyt pyörinyt. Illalla hän jo uskalsi istuakin tyynyjen varassa sängyssä, eikä lattia sittenkään pyörinyt.
— Huomenna sitä sitten pasteeraillaan ja käydään naapurissakin ja vaikka kahvilla kyökissä.
Hän veti peiton päälleen ja tuokion kuluttua nukkui kuin päivämies.
III.
Seuraavana aamuna tullessaan tekemään tavallista aamusiivousta toi hoitaja hänelle housut — kasvoillaan iloisen tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme, niinkuin hyvin suoritetun urotyön jälkeen. Hän puki housut päälleen ja nousi istumaan. Hoitaja talutti hänet pesutelineen luo ja pesi hänen kasvonsa.
— Lähdeppäs nyt kävelemään! — sanoi muuan sairaista nousten itse kävelemään.