— E-hen-en minä uskalla. — Äänessä värisi toivo ja pelko.
— Minä autan.
Toinen toiseensa nojautuen he alkoivat kävellä päästä toiseen vuoderivien välissä olevaa käytävää. Lapsellinen onnen myhäily parrottuneilla kasvoillaan ja kuopille painuneissa, tuuheain kulmakarvain reunustamissa silmissään, seurasi hän jalkojaan, kun ne vuorotellen siirtyivät lattiaa hangaten toinen toisensa edelle. Varjo katosi aina, kun lampun kohdalla oltiin ja taas kasvoi joka askeleella, kun siitä poispäin siirryttiin. Vasen jalka oli tottelemattomampi. Toisinaan piti käsin auttaa, kun ihan väkisin uhkasi jäädä paikalleen.
— Voi kuitenkin — voi sentään, — huudahti hän tuontuostakin, itsekään tietämättä, johtuiko se kävelyharjotuksen synnyttämästä ihastuksesta, vai muistuivatko mieleen entiset hiihto- ja metsästysretket. Kenties siinä oli molempaa. —
Aamiaisen jälkeen hän jo pääsi tuolin avulla ikkunan luo. Ja mitä hän näkikään siellä! Auringonpaistetta, rakennuksia, rakennuksien varjoja, kivitetyn pihan, suuria koivuja kasvavan puiston, johon hänen lempioksansa häipyivät näkymättömiin. Renki toi jymisevää vesitynnyriä pihaan ja ajoi sen keittiön eteen. Varjo seurasi uskollisesti mukana. Keittiöstä tuli palvelustyttö ja he alkoivat yhdessä tyhjentää tynnyriä. — Tuolla karkasi koira häntä sojona, ihan kuin jänistä ajaisi. — Keittiön seinän vierellä leikki kaksi kaunista, pientä, viatonta lasta, — liikuttavia katsella. — Tuolta pienemmästä rakennuksesta tuli mies ja katosi jonnekin huoneitten taakse. — Hoitaja meni keittiöön. — Kas tuossa tuuli vie koivunlehteä oikein tulen kyytiä pitkin pihaa! Ja tuolla toinen tulee perässä ihan kuin yrittäisi edellistä kiinni! — Hän käänsi päätään.
— Tulkaa katsomaan! — tulkaa katsomaan, mitä täällä on! Kuinka hauskaa täällä on!
Kuopille painuneet harmaansiniset silmät puhuivat ja kääntyivät jälleen katsomaan ulos. Suu ei puhunut mitään, vaikka sekin ensin aikoi.
Vaikka hän koettikin yläruumiillaan mahdollisimman paljon turvautua leveään akkunanreunukseen, alkoivat sääret sittenkin vapista.
— Ei, mutta — kyllä tästä pitää mennä vuoteelle. Mitäpä noista tuollaisista.
Se oli suu, joka niin sanoi. Silmät, nenä ja kaitaisiksi kutistuneet kasvot kokonaisuudessaan — lyhyt ruskea partakin — sanoivat ei milloinkaan ennen nähneensä niin hauskaa. Tuolia hinaten meni hän vuoteen luo, riisui takkinsa ja huoahtaen veti peiton päälleen.