Hän nukkui yhtä mittaa siihen saakka kun harjottelijaneidit alkoivat jakaa ruokaliinoja päivällistä varten, jolloin hän heräsi ja ympärilleen silmäillen nousi istumaan.
— Jahas. Nyt pitääkin taas nousta syömään.
Pian oli takki päällä, tuoli pöydän viereen hinattuna ja hän itse tuolilla istumassa ja odottamassa. Mutta kun ei ruoka heti tullut, pitkästyi hän ja läksi varovaisesti kävelemään ikkunan luo.
— Ei tässä pitkiä aikoja jouda odotella. Eräästä vuoteesta kiinni pitäen kurotti hän ulos nähdäkseen.
— Heleijaa! Ruokapaarit tulevat! hän huudahti ja katsahti ympärilleen lapsellisen hyvätuulisesti naurahtaen ja alkaen varovaisesti köpitellä takaisin pöytänsä luo. Helpotuksesta huoahtaen painautui hän istumaan tuolille.
Käytävältä alkoi kuulua veitsien ja kahvelien kalinaa sekä kiireisiä askeleita, eikä aikaakaan, kun jo tuotiin ruoka — höyryävää soppaa ja eturuoka kullekin sen mukaan kuin jaksoi sulattaa. Tuolla kahden ikkunan välissä, vesikarahvia ja laseja kannattavan pöydän vieressä makasi nuorukainen, jossa oli eilen toimitettu leikkaus; hän ei saanut syödä kuin vähäisen soppaa, jota selällään maaten raukeasti pisteli suuhunsa rinnan päälle asetetusta kupista. Hän muisti, miten oli itsekin ollut samassa tilassa ja hänen tuli nuorukaista sääli. Mutta — —
— No nyt minä syönkin niinkuin metsämies, — ja veitsi alkoi hiljalleen kalista lautaseen.
— Sitten mennään kahville kyökkiin — sanoi siihen toisista sairaista se, joka aamulla häntä talutteli.
— Mennään vain. — Mutta onkos nyt mikään — kahveli vei juuri lihapalaa suuhun — kahvin aika? — Suu oli ruokaa täynnä. — Mennään vasta myöhemmin!
Syötyään ei hän mennytkään vuoteeseen heti, vaan paneutui takki päällä pitkälleen mustalla nahalla päällystetylle leposohvalle. Mutta ei siinäkään kauvaa huvittanut.