— Oi, miten kolkko yö! Kuu on unohtanut tehtävänsä ja itsensä häväissyt. Riettaat Pimeyden pojat ja julkeat Pimeyden tytöt ovat vallalle päässeet. He häväisevät meidän kainoja sinipiikojamme, tekevät pilkkaa heidän siveydestään ja tallaavat heidän sulonsa lokaan. — Oi, sinä yksinäinen kulkija! Ole väkevä! He tahtovat sinutkin johtaa itseäsi häväisemään, — heidän häijyydellään ei ole rajaa. Sillä kuu on velvollisuutensa unohtanut, itsensä häväissyt ja sen valon, jota hänen tulisi jakaa, eikä hän ajattele muuta kuin ihmisen tyttäriä. Oi, tätä kamalaa hillittömyyden yötä!

Metsä huojui niin raskaasti ja sen ripsistä tippui kyyneleitä alas pehmeään sammaleeseen, jolta lumi oli sulanut.

Juhon korviin kuului metsästä itkua ja rukoilevaa armonpyyntöä, vaikerrusta ja hätähuutoja, sekaisin ilkeän irnunnan, röyhkeän naurun-tirskunnan ja kiihkeiden hävyttömyyden-kuiskauksien kanssa. Se saattoi hänet kammosta värisemään. Hänen ympärillään kiehtoi lauma pimeyden väkeä. Ne kuiskivat hänen korviinsa sanoja ja maalasivat hänen silmäinsä eteen hehkuvan hekuman kuvia ne kiemailivat ja keikailivat hänen ympärillään. Ja Juhoa rupesi värisyttämään — ei pelko eikä kammo, vaan rikollisen hivelevät mielikuvat. Kuukin pääsi taasen vapaaksi pilven takaa ja seivästi katseensa maahan. Pimeyden väki karkasi puitten varjoon kiehtoviin pimentoihin. Siellä he kiemailivat, iskivät silmää ja viittoivat käsillään. Juho kuuli heidän kuiskeensa, näki heidän kiemailunsa ja tien, joka kuun katseista niljakkana kimelsi. Ja hän huumaantui, vaipui unelmiin, joista havahtui, kun huomasi saastuttavansa sieluaan mielikuvillaan.

Pelästyen huitasi hän hevostaan ohjasperillä. Se alkoi juosta. Kaviot loksottivat, reki kolisi ja oli joka hetki vaarassa paiskautua tien viereen teräviä kiviä vasten. Juho tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja turvattomaksi tässä rikkonaisuuden ja joka taholla suhisevien turman kuiskeiden keskellä. Hän katseli ympärilleen, eikö ketään näkyisi, mutta ketään ei näkynyt. Hän oli yksin.

Hevonen pysähtyi jälleen kävelemään ja reen häiritsevä kolina muuttui hiljaiseksi laplatukseksi. Pimeyden väki alkoi uudelleen kiemailla Juhon ympärillä ja houkutella häntä. Hän tunsi sen, näki ne kuvat, joita he hänen eteensä maalasivat ja kuuli heidän kuiskeensa. Väristen vaipui hän jälleen haaveisiin. Varkain omalta itseltään antoi hän likaisten kuvain virrata sieluunsa ja eli kokonaan niissä. —

Pimeyden pojat irnuivat ja vatsaansa pidellen nauroivat niin että vesi tippui turpeista silmistä. Pimeyden tytöt taputtivat käsiään ja riettaasti nauraen tanssivat Juhon ympärillä. — Kuu riiteli riekaleisten pilvien kanssa ja metsä huokaili vielä entistäkin raskaammin ja sen ripsistä tippui karvaita kyyneleitä sammaleen.

Ja Juho yhä vain nuokkuili reessään - Juho-rukka. — Kun hän vihdoin heräsi ja tuli tajulle omista mielikuvistaan, valtasi hänet sanaton kauhu. Hän häpesi omaa itseään, hän pelkäsi ympäristöään, ja karjasi hevoselleen — sielunsa tuskaa parahtaen. Hevonen alkoi juosta, reki kolisi ja oli vaarassa paiskautua mäsäksi kiviin tien vierellä. Juho väänteli käsiään, tuijotti tuskaisena eteensä ja parahti toisen kerran polttavasta sielun tuskasta.

Hevonen joudutti juoksuaan ja Juho itki syvällä sielussaan. —
Sanattomin sanoin hän vihloen valitti:

— Enkö missään pääse rauhaan noilta, kun ne kaikkialla minua vainoovat? Jos olen toverien seurassa, niin siellä ne minulle vilkuilevat heidän huulillaan, silmissään ja liikkeissään, heidän puheissaan ja heidän puvuissaan. Jos kotona luen kirjaa, niin siitä ne minulle kuiskivat, ja täälläkin, täällä yksinäisyydessäkin ne minua vainoovat. Eikö kukaan voi — eikö kukaan tahdo minua tässä kamppailussa auttaa!

Hän kyyristyi kokoon ja kohotti katseensa kuin rukoillen taivasta kohti, mutta peitti samassa kasvonsa käsillään. Hän inhosi itseään ja pelkäsi, ja kauhun valtaamana ajatteli asemaansa.