Loppui vihdoin yö ja lakkasivat yön hempeämieliset kuiskeet. Valkeni päivä ja alkoi raikua työn ja toiminnan laulu. Itäiselle taivaalle levisi punahehkuinen kajastus, ilmottamaan, että valon majesteetti on tulossa. Se oli vapauden sanoma yöstä kärsineille, ja se sai metsän riemusta punastumaan. Samalla oli se tuhon sanoma yön ystäville, saaden heidät häpeämään ja vapisemaan. Tyhmistyneenä seisoi kuu oudosti eteensä tuijottaen. Se oli kokonaan unohtanut päivän tulon ja nolona hairahdustaan häveten pyrki pilven taakse piiloon. — Kuin yllätetyt varkaat taakseen vilkuillen luikkivat pimeän pehmeäsilmäiset lapset koloihinsa, paeten päivän säihkysilmä-tyttöjä ja kirkasotsa-poikia, jotka reippaasti laulaen marssivat elämää herättäen, leiskuva valon soihtu korkealla päänsä päällä. — Metsän huokailu ei ollut enää raskasta surun huokausta, vaan hiljaista vapauden hyminää, jossa epätoivokin värähteli muistona vain.

Yksinään kulkeva Juhokin tunsi päivän valkenemisen. Sen valossa hän näki yksinäisen taistelunsa koko toivottomuuden ja pää alas painuneena mietti:

— Mitä varten minä elän? Pelätäksenikö ja inhotakseniko omaa itseäni? Kaikilla muilla on joku, jota he rakastavat ja joka heitä rakastaa, ja joka täyttää heidän elämänsä kauniilla unelmilla. Minusta ei välitä kukaan, enkä minä välitä kenestäkään. Minulla ei ole edessä muuta kuin tyhjyys ja yksinäisyys. Sitäkö varten elää? — Eihän minua kukaan tarvitse. — Jos ottaisin tuosta kirveeni ja löisin kaulani poikki — ja hevonen menisi minne tahtoisi — ja minun päätön ruumiini retkottaisi reessä — — Eihän se kenellekään mitään surua tuottaisi. Olisi vain yksi leivänsyöjä vähemmän maailmassa — — —

* * * * *

Tältä matkalta puolisen tienoissa kotiuduttuaan Juho näki lapsen, joka oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.

Heti tupaan tultuaan osui hänen katseensa sivuseinäpenkin vierelle asetettuun kenkäpariin. Ne olivat korkearuojuiset mustasta karvahuovasta tehdyt naisen nauhakengät, joissa ainoastaan anturat ja reunusteet olivat nahkaa. Juho tiesi, ettei kotiväellä kenelläkään ole tuollaisia kenkiä, mutta ei ehtinyt vielä mitään kysyä, ennenkuin sisko jo ennätti nähtävällä mielihyvällä huomauttaa:

— Katsos, minkälaiset kengät Tiurin mummolla!

Juho otti kengät käteensä ja tarkasteli niitä.

— Neljäänkymmeneen vuoteen ei mummo ole saanut uusia kenkiä, — selitti sisko, huojautti osaaottavasti päätään ja avasi silmänsä.

Juho tunsi sydämensä omituisesti hytkähtävän.