— Ei neljäänkymmeneen vuoteen, — mietti hän ja tarkasteli kenkiä hyvin huolellisesti.
Tiurin mummo oli köyhä mummo, jonka mies oli kuollut vuosi sitten ja lapset maailmalla yksi siellä toinen täällä. Mummo oli äärimmäisyyteen saakka vaatimaton sekä uuttera ja häntä pidettiin mielellään työssä. Kesäisin hän kulki talokkailla kyntämässä, heinänteossa, leikkuulla, riihenpuinnissa ja missä vain tarvittiin. Talvisin teki kaikenlaisia käsitöitä ja kehräsi ja karttasi talonemäntäin pellavia ja villoja. Aina oli hän työssä ja aina hän teki sen kuin joku nuorempikin. Aina oli hänellä myöskin työtä, silloinkin kun viisaammat työn puutetta valittivat.
Ulospäin näytti mummon elämä hyvin yksitoikkoiselta ja lohduttomalta. Viikot hän raatoi minkä jaksoi maanantai-aamusta lauantai-iltaan saakka, söi niukasti ruumiinsa ylläpidoksi — ei nautinnokseen — ja nukkui vähän. Lauvantai-iltana korjasi viikolla käyttämänsä työkapineet pois, lakaisi puhtaaksi tuvan, pienen porstuan ja nurmettuneen pihan. Sunnuntaina enimmäkseen istuskeli äänettömänä kotona. Ei kehdannut käydä kirkossakaan kovin usein, — kun ei ollut kunnon pukua päälle panna. — Siinä hänen ja monen muun hänenlaisensa elämän ulkopiirteet. Mitä on niiden sisässä, siitä on tavallisesti hyvin vaikea saada selvää.
Vanhuudenpäivinä ilmaantui mummon elon taivaalle helakampiakin värejä. Hänellä oli Amerikassa kolme poikaa. Nämä elivät siellä niinkuin niin monen äidin pojat Amerikassa elävät. Mutta sitten he saivat kuulla, että isä on kuollut, ja älysivät, että äiti on jo vanha ja varmaankin voimaton ja että vaivaistalo on äidin ainoa turva. He pysähtyivät miettimään. Ja silloin he tekivät sen, minkä ainoastaan jotkut harvat tekevät. He kokosivat jokainen säästörahansa ja lähettivät ne vanhalle äidille Suomeen. Niistä kertyi niin suuri summa, että sen avulla mummo voi suoda itselleen jo hieman helpotustakin ainaisesta raatamisesta, eikä hänen sittenkään tarvinnut pelätä vaivaistalolle joutumista. Entiseen tapaansa hän kuitenkin yhä raatoi — mieli vain keveämpänä läikkyi. Ottipa vielä uudenkin toimialan itselleen entisten lisäksi. Rupesi hierojaksi. Hierojan toimissa hän nytkin oli Niemenrannan saunassa.
Juho yhä seisoi kengät kädessä ja mietti mummon elämänvaiheita. Vihdoin kylliksi katseltuaan asetti hän kengät jälleen penkin vierelle ja huoahti nuoruuden kaihomieliseen tapaan:
— Jaa-ah! — Ei mummon tarvitse jalkojaan palelluttaa — ja joutihan hän nuo jo saamaankin — Juho viskasi lakkinsa penkille ja ajatuksiin vaipuneena alkoi syödä toisten mukana, heidän juttuihinsa sekaantumatta. Syötyään meni hän ulos. Teki silpun hevoselleen, purki kuorman ja laittoi reen suojaan. Kun hän jälleen ehti tupaan, tulivat saunastakin jo tupaan puoliksi pukeutuneina.
Juho hämmästyi sitä muutosta, mikä mummossa oli tapahtunut. Hän oli aina tottunut mummossa näkemään elämän ilottomuutta ja äänetöntä, nurpeaa välinpitämättömyyttä, joka ikäänkuin syyttäen katsoi ympäristöään. Nyt oli tämä ilme kokonaan kadonnut. Sen sijalla loisti lapsellinen leppoisuus ja myhäily, sekä hyväntahtoinen hymy suupielissä, joka kuitenkin oli enemmän tarkotettu tervehdykseksi Juholle. Vaikutusta vielä täydensi saunan löylyn aiheuttama puna poskilla ja nuortea, ryppyjen terävyyttä lauhentava pehmeys kasvoissa.
Toisella kädellään muuriin nojaten, riisui mummo paljaista jaloistaan pois saunavälille lainaamansa pieksuroukkoset. Työnsi ne sängyn alle ja hymyilevin syrjäsilmäyksin sivuilleen silmäillen hellästi otti hyppysillään kiinni omiin kenkiinsä ja nosti ne kauniisti tuolin viereen. Istuutui tuolille ja veti sukat jalkaansa. Sitten tuli kenkäin vuoro. Hellävaroen, toisella kädellään kengän varresta vetäen ja toisella pohjan alta työntäen yritti mummo saada kenkää jalkaansa. Ei hennonut painaa kenkää lattiaan ja molemmin käsin varren suusta kiskoa, niinkuin tekevät ne, jotka eivät ymmärrä, mitä on omistaa kengät —
Vihdoin olivat kengät jaloissa, nauhat pujotettuna reikiinsä ja päät vedettynä huolellisesti solmuun. Hyvämielisesti huoahtaen oikaisi mummo selkänsä ja hiukan ujostellen työnsi jalkojaan niin että kengät kokonaan näkyivät hameen helman alta. Herttainen hymy levisi mummon kasvoille hänen katsoessaan kenkiään.
— Tällaiset kengät nyt, eikä neljäänkymmeneen vuoteen ole ihminen saanut kenkiä itselleen. — Mummo kohotti puhdasta lapseniloa säteilevän katseensa.