Juho hätkähti.
— Taas tuo neljäkymmentä vuotta!
Mummo antoi myhäilevän katseensa lipua tuvassa olevista toisesta toiseen. Ja se katse sai kasvot hymyilemään ja mielet lämpiämään. Vihdoin ehti se Juhoon saakka ja pysähtyi kuin jotakin odottaen. Juho ymmärsi, että hänen nyt pitäisi sanoa joku osaaottava sana — sillä toiset tietysti olivat sen jo sanoneet. Juho joutui ymmälle. Hän ei saanut selväksi, kummalleko se pitäisi sanoa, sillekö ilottomalle vanhukselle, miksi hän mummon entisestään tunsi, vai sillekö lapselle, mikä mummo nyt oli. — Mummon katse yhä tähtäsi Juhoon. Hän nolostui ja sopersi:
— Kyllä niissä kengissä nyt jalat tarkenee.
Se oli perin typerästi sanottu, ja tähän tapaukseen ihan sopimatonta. Juho kiukutteli omaa saamattomuuttaan ja puri hammasta. Samassa levisi tumma häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän muisti aamuisen taistelunsa ja tappionsa matkallaan ja hämmentyi kokonaan.
Mummo nousi kuin pettyneenä ja hamettaan suoristaen huomautti:
— Minulla on hyviä poikia Amerikassa.
— Niin on — kunpa kaikki pojat olisivat sellaisia, — myönsi emäntä mummon mieliksi. Mutta Juho käsitti mummon sanan hänelle tarkotetuksi salaviittaukseksi ja murjotti tympeällä mielellä, itseään syyttäen.
Mummo rupesi panemaan vaatteita päälleen.
— Nyt on ihmisellä oikeat vaatteetkin ensi kerran morsiamena-olon jälkeen. Neljäkymmentä vuotta on ihminen saanut muiden riepuja pitää. — Sydämellinen myhäily kaunisti mummon kasvoja hänen tätä sanoessaan.