Neljäkymmentä vuotta! Ainako vain tuo neljäkymmentä vuotta! — Juhoa ihan kouristi tuo sana — mutta kun hän uskalsi katsoa mummon silmiin, heltyi hänen mielensä siitä sydämen riemusta, mikä niistä loisti.
— Mummo käy syömään! — käski emäntä, vieden riisiryynipuuroa pöytään, jossa muu ruoka jo oli valmiina. Mummo meni heti lyhyillä lapsen askeleilla sipsutellen ja jalkoihinsa tähystellen. Puolimatkassa kääntyi katsomaan taakseen jalkoihinsa niinkuin lapsi, jolla on uusi puku ja uudet kengät ensi kertaa päällä. Juho oli ihan huudahtaa hämmästyksestä — niin pettävästi lapselliset olivat mummon liikkeet ja niin pettävästi lapsen näköinen oli pieniruumiinen mummo nyt, vartavasten hänelle tehdyssä puvussaan, jota ei tarvinnut mistään laskoksiin vetää, niinkuin entisiä "hyviltä ihmisiltä" saatuja liian suuria pukuja. Poskilla oli vielä punaa ja kasvojen ryppyjen terävyyttä lauhentava nuortea pehmeys.
Ei mummo mielialaansa sanoilla ilmaissut, mutta sitä enemmän silmillään, kasvoillaan ja koko olemuksellaan. Ulkonaisesti mummo muistutti lasta, mutta sisäisesti hän oli lapsi — lapsi, jonka mieli ailahtelee puhdasta sydämen iloa ja riemuitsevaa elämän onnea. Sellaisen tunnelman hän jätti poislähtiessään.
Juho katsoi vielä ikkunasta mummon jälkeen, kun hän mennä hytyröitsi tyttömäisesti astellen, kädessään nyytti, joka sisälsi emännöi antamia ruokavaroja.
— Mummo on taistelunsa taistellut ja kunnialla rauhaan päässyt, — mietti Juho, huoahti syvään, nuoruuden kaihomielisellä tavalla ja alkoi höylätä ämpärin kimpiä. Ajatuksille antoi mummo uuden suunnan ja vauhdin. Niinkuin pieni metsäpuro, joka tässä lirisee kirkkaana ja vapaana ja tuossa piiloutuu sammalen alle, mutta tuolla taasen jo vapaana välkkyy, niin liikkuivat Juhon mietteetkin. Vähänväliä pulpahtivat ne selväksi ajatukseksi ja taas piiloutuivat epäselvyyden sammalpeiton alle.
— Voinenko minä mummon iälle päästyäni noin koko sydämelläni riemua tuntea? Jaksanko yhtä kirkkailla silmillä maailmaa katsoa kuin mummo jaksaa? — Ken tietää. — — Mutta onhan mummokin ollut nuori. — — Ovathan nuoruuden myrskyt hänenkin ympärillään riehuneet ja hänenkin olemustaan viskelleet elontien teräviin kiviin — — Ja kuitenkin on mummo niistä eheänä päässyt. Miksen yhtähyvin minä? Ihminenhän se on mummokin ja ihminenhän olen minäkin. Miksen minäkin siis voi niistä eheänä suoriutua? — Jos vain tahdon. Ja minä tahdon! Minä tahdon säilyttää itseni eheänä — ja puhtaana elämän likaryöpyistä suoriutua! Ja minä myöskin voin!
Rivakasti suhahteli höylä. Juhon innostus näkyi tarttuneen siihenkin. Kuin lystikseen vain se syöksäytteli rullaksi kiertyneitä lastuja suustaan ja viskeli ne kauvas lattialle. Juho pyyhkäsi otsaltaan tervettä työn hikeä, riisui takin päältään ja alkoi uudelleen höylätä.
— Mutta — —
Oli kuin olisi tervaa tarttunut höylän alle — niin raskaasti se alkoi liikkua. Lastutkaan eivät jaksaneet rullaksi kiertyä — velttona nauhana vain ulos laahaantuivat.
— Neljäkymmentä vuotta — — Neljäkymmentä vuotta — — Neljäkymmentä vuotta raataa kuin orja ja armopaloista elää — — Ainoastaanko tällä hinnalla on elämän onni ostettavissa? Pitääkö ihmisen uhrata uhkein osa elämästään voidakseen lakastumisen päivinä iloita? Neljäkymmentä vuotta panna menemään niinkuin ei niitä olisi itsellään ollutkaan. Se on kauheaa! Eihän koko ihmisen ikä ole paljoa pitempi — —