Höylä pysähtyi kokonaan ja Juho pyyhki otsaltaan kylmää tuskan hikeä.
— Työ tuottaa kaikkea ja kaiken, mitä ihmiset elääkseen tarvitsevat. Ja kuitenkin sen, jonka selkä on aina kostea työn hiestä ja jonka raajoja särkee työn ponnistus, täytyy nöyrästi ottaa armopaloja siltä, joka ei ole koskaan hikeä vuotanut muualla kuin tanssisalissa — ja ehkä omantunnon tuskissa. Onko tässä järkeä ja missä on tässä oikeus? — — Toiset syövät ja pukevat omantuntonsa rauhattomaksi ja toiset tuntevat ihmisarvonsa loukatuksi — — eikä kukaan ole onnellinen. Miksi näin on? —
— No mutta — mikäs sen Jussin nyt on, kun noin pitää tuumata, — kysyi emäntä naurahtaen ja käsiään oikoen rukkinsa takana.
— Jussi on saanut rukkaset hiljattain — näyttää vähän sellaiselta, — tarttui siihen heti piika Maija ja tarkasti viekkaan näköisenä rullalle kehräämäänsä lankaa.
— Kahdet rukkaset minä olen saanut, — murahti Juho ja alkoi lykkiä höylää tuimalla vauhdilla. Ajatusten puro painautui sammaleeseen. Vinhaa vauhtia se alkoi siellä virrata, mutkistellen, poreillen ja pärskähdellen. Vihdoin se taas pulpahti näkyviin jo hieman tyyntyneenä.
— Minkätähden maailmassa on niin vähän onnellisia ihmisiä?
Taas piiloutui puro sammaleeseen, mutta pulpahti heti jälleen näkyviin.
— Verestävin silmin ihmiset raivoavat torjuakseen onnen pois naapurinsa luota, ja kynsin hampain koettavat sitä raastaa oman itsensä luo — saaden raastetun, repaleisen ja verta tihkuvan onnettomuuden. — — Jos antaisi onnen vapaasti liidellä, minne se tahtoo — ei pyytäisi sitä vetää ei työntää, eikä ihmiskeksintöihin sitoa — kun se ei kuitenkaan anna itseään sitoa. Ehkä silloin onni tulisi jokaisen luo ja tulisi vapaaehtoisesti — Sillä ihmistähän onni rakastaa eikä hänen mammonaansa.
Tässä pulahti aatosten puro taas sammalen alle. Siellä se loristen ja kuplia nostat ellen hiljalleen virtaili kostuttaen juuria ja virkistäen. Juhon masentunut mieli elpyi vähitellen. Höylä suhahteli reippaasti ja sujuvasti ja työ edistyi. Ja kun tuli ilta-askareen aika, tunsi Juho voimakasta elämänhalua rinnassaan, itsekään ymmärtämättä, mistä se johtui. Sama rattoisa elämänhalu näkyi tarttuvan kaikkeen, minkä kanssa Juho joutui tekemisiin. Kaivonvintti nauroi ja pakisi kuin olisi hauskalta vierailulta juuri kotiin päässyt. Vesikorvo oli niin kevyt, että oikein nauratti, ja Maija rallatteli niin että oli askeleista sekaantua, kun vettä navettaan kannettiin. Lehmät hymyilivät ja hevonen oli tanssinhalua täynnä — samoin kuin Juhokin. Hän sieppasi lantalapion käteensä ja pyörähteli niin että viipottava lapio löi kumoon silppupöntön, vesiämpärin ja lopuksi paukahti ovenpieleen että lasit helähtivät.
— Hih! — huudahti hän Maijalle, joka vei maitosaavia tupaan.