— Hih vain! — vastasi Maija. — Juho lapioitsi lannan tallista
Porin marssia viheltäen.
Keveänä kuin kosken vaahto ailahteli hänen mielensä — kunnes tuli seuraava, nuoren mielen herkästi vangitseva, mutta jälleen yhtä herkästi vapauttava toivottomuuden hetki.
MIES.
Antti oli täyttänyt kolmannentoista ikävuotensa Matinpäivän ajoissa. Kesän tultua hän luopui paimenenvirasta jättäen sen kymmenvuotiaalle Heikku-veljelleen, samoinkuin pieneksi jääneen takkinsa ja pienilippuisen, pumpulikankaisen lakkinsa. Itselleen kärtti hän isän ostamaan tasapohjaisen lakin, sellaisen, jota aikaihmiset pitävät, sekä teettämään suutarilla hänelle pieksusaappaat. Ne olivat ensimäiset merkit, joista ihmiset näkivät, että Antti ei ollutkaan enää pikkupoika. Ja näkihän sen jo muustakin.
Antti alkoi vakinaisesti käydä työssä aikaihmisten mukana ja oli kaikessa kuin yksi heistä. Käveli kuin mies polviaan notkautellen ja hartiat kymärässä ja kiusotteli pikkupoikia. Muutaman viikon harjoteltuaan hän osasi sylkeä roiskauttamatta, sievästi vain hampaitten välistä sihauttaen. Hevosten viennistä palatessaan hän aina vihelteli suitset huolettomasti olalle heitettynä, ja hevosella ajaessaan hän istui rattailla jalat riippuen, oikea käsi samanpuoleiselle reidelle laskettuna, arvokkaan huoleton miettivä sävy kasvoillaan, tai loikoi kuormalla ja vihelteli. Aina ajoi hän ruunalla edellä ja Pilkulla ajettiin perässä. Antti tiesi tarkalleen sanoa, minkälainen hyvän hevosen pitää olla ja kenellä se on parhain. Heidän ruunaa parempaa hevosta ei voi ollakaan. Vielä osasi hän kovaäänisesti rehennellen neuvoa, mitenkä rattaan pyörä pitää tehdä. Pitää tehdä käyrät, puolat ja rumpu, niin että kaikki hyvin sopivat sijoilleen ja sitten lyödä kokoon ja lujasti raudottaa. Hän poltti tupakkaa, kiroili ja lasketteli ruokottomuuksia, kun vain ei isä eikä äiti ollut kuulemassa.
Sanalla sanoen: Antti oli mies ja etsi miesten seuraa. Lakkasi syömästä samalla puolella pöytää kuin lapset ja raitilla piti visusti huolen siitä, ettei nähtäisi pikkupoikain joukossa.
Ilmain lämmettyä oli Antin makuusija muutettu vinnille vaatehuoneeseen. Antti oli sen niin tahtonut, sillä pikkupojathan ne vain isän ja äidin kanssa tuvassa makaavat. Eräänä toukokuun viime päiväin aamuna, kun Antti tuli sieltä unisin silmin miehekkäästi puhkuen ja haukotellen, kuuli hän jo rappusille kuusivuotiaan Anni-siskonsa haikeaa itkua.
— Taas se kakara siellä rääkyy, — ähkäisi Antti hevosmiehen tapaan ja avasi oven leveästi haukotellen. Puhkuen ja niskaansa väännellen kuin syyhy tautinen, astui hän tupaan — ja oli vähällä unohtaa olevansa mies.
Siellä istui Anni peräpenkillä kellokaapin viereen ikkunapieleen kyyristyneenä pää moneen villaiseen huiviin käärittynä ja silmät turvoksissa. Hän paineli vasenta poskeaan ja itki haikeasti. Antti vilkaisi häneen ja tunsi katkeran palan nousevan kurkkuunsa. Hän nielaisi sen alas ja käänsi katseensa muualle.
— Mistäs Anni nyt hammassäryn on saanut? — Antti huolettomasti kysäisi ja istuutui pöydän luo kahvia odottamaan.