— Ei tiedä, mistä sen nyt piti tulla, mutta koko yön niitä vain on särkenyt eikä niille voi mitään, — sanoi äiti valittaen ja kaatoi Antille kahvia.

Niin se olikin kuin äiti sanoi. Iltayöstä oli Anni alkanut katkerasti itkeä ja huutaa äitiä. Äiti olikin sen ensimäisenä kuullut ja noussut tiedustamaan itkun syytä. Anni oli vain osottanut vasempaa poskeaan ja itkenyt. Äiti paineli poskea ja hieroi parhaan taitonsa mukaan. Kenties se teki hyvää, sillä Anni lakkasi itkemästä, makasi vain rauhallisena kattoon katsoen. Äiti lakkasi hieromasta, mutta heti rupesi Anni jälleen itkemään, ja äidin täytyi uudelleen alkaa hieroa. Sellaista se oli koko yön, eikä äiti saanut juuri nimeksikään nukkua. Aina kun hän oli nukkumaisillaan, alkoi Annin itku kuulua ja täytyi nousta hieromaan kipeää poskea. Ja niin oli äiti nyt hyvin väsynyt.

— Panisi siihen hampaaseen tervaa — ehkä se auttaisi, — kehotti Antti käskevästi, melkeinpä röyhkeästi, ja hörppi kahvia silloin tällöin ähkäisten.

— Minä olen sitäkin jo koettanut. Olen koettanut kaikkea, mitä vain olen ymmärtänyt, mutta mistään ei näy olevan apua, — vastasi äiti väsyneesti.

Anni itki ääneen koko ajan ja paineli kyynelten tuhrimaa poskeaan tuskaisesti liikahdellen. — Se tekee varmaankin hyvin kipeätä — mietti Antti, kun kahvin juotuaan kopeloitsi pöytälaatikosta leivänpalasia taskuunsa. Hänen piti mennä noutamaan hevosia laitumelta — aiottiin näet lopettaa ohrankylvö tänään. Ulos mennessään kuiskasi Antti äidille:

— Koettakaapas vähän hieroa Annin poskea!

Ei Antti nähnyt, hieroiko äiti, sillä hänelle tuli yhtäkkiä kiire lähteä. Sieppasi suitset ovenpielestä naulasta ja meni hevosia hakemaan.

Hevosten kanssa kotiin palatessaan kuuli Antti jo tarhaportille Annin itkun. Eikä hän olisi vähääkään nurissut, vaikka ei olisi syötykään aamiaista, vaan menty suoraa päätä pellolle. Ei hän kuitenkaan puhunut siitä kenellekään mitään. Olisivat kukaties luulleet, ettei hän voi nähdä siskonsa itkevän, että hän on niin herkkätunteinen — — Hänkö herkkätunteinen — Antti — joka on mies? — Tphyi! — Antti meni syömään toisten mukana.

Anni istui penkillä pöydän toisessa päässä vasen kyynärpää pöydällä, nojaten poskeaan vasempaan käteensä, ja itki ääneen. Antti istui tuolilla toisessa päässä pöytää ja sanaa puhumatta söi. Aina kun hän katsoi Anniin ja näki hänen punaiset, kyyneltyneet silmänsä ja turvonneet kasvonsa sekä nuo monet villahuivit hänen päänsä ympärillä, aina silloin sai hän käyttää enemmän voimaa, ennenkuin pala luisti kurkusta alas.

Antti ehti syöneeksi ennen muita — tällä kertaa — ja nousi pöydästä.