— Niin ruunako se sitten pannaan jyväkuorman eteen? — hän kysyi lakkia päähän painaessaan.
— Ruuna pannaan, — vastasi isä vielä syöden.
— Minä menen jo asettamaan sille silat selkään. —
Ja Antti pujahti ulos. — Pian saivat isä ja Hildakin syöneiksi ja sitten lähdettiin vainiolle ohrankylvöä lopettamaan.
Päivä oli kaunis niinkuin ainoastaan keväinen kesäpäivä voi olla. Taivas oli selkeä ja keveän sininen ja niin hento, ettei se varmaankaan painanut mitään. Eihän se painanut leivostakaan, jota aineellisuus rasittaa niin vähän, ettei se välitä pesän sijaakaan valikoida, vaan tekee sen mihin sattuu, syksyisen lehmänjalan jälkeen pellossa, mättään koloon tai muuhun sellaiseen. Ylöspäin se vain pyrkii — aina. Loppumatonta virttään livertäen se nytkin kohosi yhä ylemmä ja ylemmä. — Aurinko valoi lämpöään ihan syytämällä. Nuori kevätnurmi tuoksui ja nosti elämänhaluisena päätään. Kuohkea pelto vavahteli kasvuintoa ja perhoset lentelivät etsien muonaa, mutta samalla iloiten elämästään ja sen kauniista sulosta. Niitä ei elämän huolet rasittaneet.
Kivitasku hyöri pellon keskellä olevassa kivikossa. Keikautteli paksua ruumistaan ja syvällä kurkkuäänellä huuteli: Dak, dak, dak hii, hii dak, — nyökkäili ja kekkaili kuin muukalainen, jolla olisi jotain sanottavaa, mutta ei osaa kieltä. Pyörähti kuin kerä alas kiveltä, samassa vyöryen toiselle kivelle kekkailemaan. Vähänväliä kohosi lentoon. Lensi suoraan ylös vähän matkaa — pyrki kai seuraamaan leivosta, mutta ei jaksanut, ja palasi saman tien takaisin päästäen suustaan sellaisen sakramenskan, että Anttiakin nauratti kuin pikkupoikaa. Se pyrki laulamaan leivon tavalla, mutta ei osannut. Tämä kyvyttömyys ei kuitenkaan kivitaskun kevätriemua häirinnyt eikä mieltä apeaksi saattanut — niinkuin monen ihmislapsen olisi tällaisessa asemassa käynyt.
Antti ajoi ruunalla rautaista sikinsokin-äestä, jolla peitettiin siemen maahan. Työ ja ympärillä oleva luonto saivat hänet pian unohtamaan Annin hammassäryn — ja unohtipa hän senkin, että hän jo on mies. Maantien viereisellä saralla ajaessaan hän sen vielä muisti ja ylläpiti kaikin tavoin miehen ryhtiä. Asteli harvaan pää alas painuneena ja huolettomilla liikkeillä nosteli äestä, kun siihen paakkuja kerääntyi ja kun sitä oli kulmilla nostettava. Rallatteli raittilauluja ja karmeaa ääntä tavotellen komenteli ruunaa. Vastaili ohiajavain kysymyksiin kylvön joutumisesta, työn sujumisesta ja muista miehekkäällä tavalla, ja itsekin kyseli tutuimmilta näiden matkan määrää, tarkotusta ja muuta samanlaista. Silloin tällöin lausui opastavan neuvon Hildalle, joka maantien toisella puolella olevilla pelloilla ajoi Pilkulla jousiäestä.
Mutta sitä mukaa kuin hän loittoni maantiestä, sitä mukaa laskeutui hänen miehekkyytensä, kunnes hän vihdoin olikin vain kolmitoistavuotias poikanen, joka välittömästi antautuu kevätriemun valtaan. Hän hypähteli ja leperteli ruunalle, luikautti silloin tällöin kuin paimentorvella ja lauleli kansakoulussa oppimiaan lauluja. Sieppasi takin päältään, pyyhki siihen hien ja pölyn kasvoistaan ja asetti sen pientareelle. Hänestä tuntui kuin olisi hän vapautunut jostakin taakasta, niin kevyt ja niin vapaa oli hänen olla.
Hän pysäytti ruunan ja nakkasi suitset sivulle. Korjasi ruunan harjan pois länkien alta ja ystävällisesti puhellen halaili ruunan päätä. Ruunan mieli heltyi. Kiitollisin silmin se katsoi Anttiin, kun hän istuutui pientareelle. Vastaiselle puolelle ojaa lensi samassa västäräkki ja sulavasti pyrstöään keinuttaen pysähtyi kokkareelle. Päätään kallistellen se tirkisteli Anttiin ja ystäväksi tekeytyen visersi:
— Olen kaukana ollut. Yli maiden, vuorien ja merien olen lentänyt. Siellä on taivas niin sininen ja ilma niin kirkas. Mutta minun tuli siellä ikävä. Siellä eivät hattarat toisiaan ajelleet eikä vettä pilvistä pirissyt. Siellä aurinko poltti, vieressä kulkevan varjonkin se pois poltti. Minä sieltä Suomeen läksin, kun tiesin, että täällä on kesä ja aurinko hellien paistaa, nurmi tuoksuu ja pellon povi lämpöä sykkii.