Västäräkki näki madon ja pienillä jaloillaan kipitti sen kiinni nappaamaan. Syötyään sen palasi jälleen kokkareelle.
— Siellä on madot suuria ja lihavia, mutta ne eivät maistu niinkuin täällä. Kauniit perhot, suuret ja lihavat siellä karkeloivat, mutta sulompi on syödä Suomessa laihoja sääskiä kuin siellä loistosiipiä perhosia. Siellä purot kirkkaina päilyvät, mutta rattoisampi on kylpeä sameassa Suomen ojassa ja viileämpää juoda sen raikkaista lähteistä. Pois minä sieltä läksin ja Suomeen palasin sen autereista taivasta ja hiljaista aamutuulta näkemään.
Västäräkki huojutteli ruumistaan ja sulavasti pyrstöään keinutteli, kallisti päätään ja katsoi Anttia silmiin. Antti miettien muserteli multakokkareita kourassaan ja kuunteli västäräkkiä, aina aikoen viskata sitä kokkareella — eikä kuitenkaan viskannut. Västäräkki alkoi uudelleen visertää:
— Parempi on täällä koti. Ei siellä ollut turpeisia pientareita, jonne pesänsä tehdä, ei risukasoja, ei halkopinoja eikä kivikkokumpuja. Ei siellä ollut harmaata aitaa, jolta toukkia vahtia, eikä ladon räystäitä, mistä suojaa etsiä. Siellä ruusut ja liljat upeilivat loistavine väreineen ja muhkeine muotoineen, mutta minä ikävöitsin kainoa orvonkukkaa ja nuokkuilevaa sinikelloa. Minun sydämeni sykki riemusta, kun tunsin, että pian pääsen niitä näkemään, ja kyyneltä vuodattamatta minä riemuiten sieltä läksin.
Taas huomasi västäräkki madon ja juosta kipaisi sen luo niin että jalkoja ei huomannut merkiksikään, ja palasi saman tien kokkareelle.
— Kun viimeksi täällä olimme, laitoimme pesämme tuonne kiven juureen. Siellä oli niin somaa ja suojaisaa. Meille syntyi sinne poikasia niin pieniä ja avuttomia, joita riemuisin rinnoin ruokimme. Ne kasvoivat joka päivä, ja samoin kasvoi meidän riemummekin. Mutta sitten. — Kerran kun palasin kotiin ruoan etsinnästä, näin kaksi ihmislasta häärivän kiven luona, jonka alla pesämme oli. Rukoilin, että he antaisivat pesämme olla, lentelin heidän ympärillään ja koetin houkutella heitä pois. Mutta he vain raastoivat pesämme pois, repivät sen ja veivät poikasemme — en tiedä minne. Itkin ja pyysin jättämään edes yhden minulle iloksi, mutta he eivät jättäneet. Kaikki vain veivät. Kuulin poikasteni itkevän heidän käsissään ja lensin perään rukoilemaan armoa, mutta he viskasivat minua kivellä. Palasin hävitetyn kotini raunioille. Siellä puolisoni itki vierellään suuri kasa matoja. Me itkimme molemmin siinä hävitetyn kotimme raunioilla, eikä meillä senjälkeen ollut enää mistään iloa. Minkätähden ihminen tällaista tekee — mitä iloa hänelle siitä on? Mitä iloa? Oi, sano sinä, joka olet ihminen! —
Västäräkki juoksi Anttia kohti kaula kurollaan.
— Oi, sano sinä, mitä iloa se tuottaa ihmiselle, että hän meidän kotejamme hävittää! —
Samassa kohosi leivonen liverrellen ylös aivan Antin takaa, ja västäräkki lensi pois ikäänkuin olisi leivosen edessä hävennyt perhehuoliaan. Antti heittäytyi selälleen ja seurasi silmillään leivosta, kun se nousua helpottavia kierroksia tehden kohosi ylös. Lopuksi ei Antti enää nähnyt kuin pienen mustan pisteen sinisessä autereessa, ja pisteestä valui loppumaton sävelvirta alas maahan. Antti yhä vain tuijotti sinne ylös, vaikka otsaa kivistikin ja silmiin kiertyi vesi. Hänessä heräsi omituinen halu kohota tuonne ylös ihan näkymättömiin ja sieltä ilahuttaa isää ja äitiä ja kaikkia, kun he väsyneinä ja hikisinä pellolla raatavat. Antti taivutti kätensä pään taakse ja huiskutteli hiljaa pystyssä olevia polviaan. — Kunpa olisi ihmisellä siivet!
— Antti! Puolinen on tuossa paikassa, — huomautti isä ohimennessään tyhjä kylvinvakka kainalossaan. Antti kavahti äkkiä seisaalleen. Pitkällisestä ylös tuijottamisesta olivat silmät käyneet niin vesikiehteeseen, ettei niillä vähään aikaan nähnyt mitään, ja päätä huimasi äkillinen asennon muutos. Pian Antti siitä kuitenkin selvisi ja alkoi taas äestää.