Työn ja terveyden yhteinen lapsi, raikas nälkä, tuo taitavin ruoan maustaja, ehti jo hetken aikaa kaivella Antin vatsanpohjissa, ennenkuin isä käski ottaa hevoset valjaista ja lähteä puoliselle. Liukkaasti päästi Antti rinnushihnan irti, ja rapsahtaen ponnautti luokki länget auki. Antti kohotti toisella kädellä länkiä toisella suitsista pitäen, ja tehtävänsä tietäen ruuna siirtyi pois aisain välistä, jotka Antti päästi laskeutumaan maahan. Vielä tahtoi ruuna piehtaroida pellossa, ja mullan selästään pois karistettuaan se oli valmis lähtemään. Antti ei hennonut nousta sen selkään, edellä vain käveli ja antoi ruunan nauttia työstä vapautuneen tunnelmaa.
Eikä hän vähääkään muistanut, että Annilla on hammassärkyä. Mutta kotia lähestyessään hän katsoi tuvan päätyikkunoihin ja näki Annin istuvan ikkunan luona käsi poskella, ja näki hänen itkevänkin. Ja silloin Antti muisti kaikki, eikä tuntenut enää nälkää. Huomaamatta hiljensi hän askeleitaan niin että ruuna oli astua kantapäille, — sillä ruuna ei tiennyt Annin hammassärystä, se ajatteli heiniä ja kauroja ja kiirehti niitä saamaan. Antin mieleen vilahti hieno kateus ruunaa kohtaan. Tarhaportille saakka jo kuului itku tuvasta ja Antin silmäluomet liikkuivat tavallista tiheämpään, suu sulkeutui kiinni ja nenässä alkoi hiljalleen nuhista.
— No mutta — eipä se hammassärky nyt lopukaan, — ihmetteli isä. Antilla ei ollut siihen mitään sanomista. Hän vei ruunan talliin, sitoi sen kiinni ja kiipesi tallin ylisille varistamaan heiniä ruunalle ja Pilkulle, tuli sieltä alas, sulki tallin oven ja meni halkovajan taakse puhdistamaan kenkiään. Koko ajan kuului tuvasta Annin valittava itku. Ja Antin silmistä alkoi tippua kyyneleitä. Hän pyyhki ne takin hihaan itsekseen tiuskuen kun se nyt juuri Annin hampaisiin piti tuo särky tulla — miksei tullut minun hampaisiini, ettei tässä tarvitsisi kyynellellä turhanpäiten! —
Itku kuului yhä ihan kuin uhalla, ja Antti oli pahemmassa kuin pulassa kyyneleittensä kanssa. Jos viipyy, niin toiset alkavat ihmetellä ja luulevat että hän — — jos taas kyyneltynein silmin menee, niin arvaavat heti — — Antti pyyhki silmiään ja karaisi luontoaan ja saikin vihdoin kasvonsa siihen kuntoon, että sopi mennä tupaan.
Toiset siellä jo söivät, ja Anttikin meni suoraa päätä pöytään, mennessään viskaten lakkinsa sivupenkille. Syödessään oli Antilla paljon ulos katselemista ja Anniin ei hän uskaltanut vilaistakaan. Taaskin ehti hän syöneeksi, ennenkuin toiset ja meni heti hevosille kauroja antamaan itsekseen tiuskien pehmeälle luonnolleen.
Ruokalevon makasi Antti pihanurmikolla ja kuunteli Annin itkua tunteittensa kanssa taistellen. Hän kaikin voimin pyrki vierottamaan ajatuksiaan pois Annin hammassärystä, mutta ei voinut. Eikä hän voinut sitä pellollakaan tehdä, vaikka ei kuullutkaan Annin itkua. Kivitasku ei enää joutanut toimetonna hyörimään. Sille oli tullut tulinen pesänrakennus-kiire, samoinkuin västäräkillekin. Toimeliaan näköisinä ne kantelivat nokassaan kuloheiniä ja varovaisina ympärilleen vakoillen pujahtelivat kiven alle kumpikin omassa kivikossaan. Lie leivonenkin joutunut arkihuolien valtaan, kun ei enää niin uutteraan joutanut sulavaa säveltään livertelemään. Nurmi ei enää tuoksunut niinkuin aamulla ja aamupäivän mehukkaaseen sunnuntaimieleen oli sekottunut kuivaa arkipäiväisyyttä, joka ei kyennyt hurmaamaan ihmismieltä.
Eikä Antti voinut unohtaa Annin hammassärkyä, hänen turvonneita, itkusta punaisia silmiään, kyynelten tahrimaa poskeaan, niitä monia villahuiveja hänen päänsä ympärillä ja sitä haikean valittavaa itkua. Joka hetki hän ne muisti, ja kun illalla kylvön loputtua aseteltiin äkeet ja muut kapineet rattaille ja lähdettiin kotiin, niin häntä hieman pelotti. Kotia lähestyessään hän vilkaisi tuvan päätyikkunoihin — kohotti, päätään ja katsoi tarkemmin — nosti päänsä pystyyn, ja silmät selällään katsoi ikkunaan, niin että oli vähällä kävellä ojaan. Sillä Annia ei näkynytkään ikkunalla. — Antti uskalsi hiukan toivoa. Ehkä Anni on jo parantunut. — Ja aivan oikein. — Tarhaportille ei kuulunut itkua, eikä sitä kuulunut pihaankaan, kun Antti ruunaa valjaista päästi. Ei pienintäkään vaikerrusta kuulunut. Anni on terve — riemuitsi Antti ja ponnautti yhdellä hyppäyksellä itsensä ruunan selkään niinkuin aikamies. Hän alkoi saada miehekkyytensä jälleen takaisin.
Hevosten viennistä palatessaan Antti vihelteli niinkuin aina ennenkin, iloisemmin vain. Tuntui niin hauskalta nähdä Anni terveenä ja iloisesti nauravana pikkusiskona. Yhdellä harppauksella loikkasi hän maasta suoraan ylimmälle portaalle ja siitä porstuaan niin että suitsien kuolaimet selässä kalahtivat.
Hänen miehekkyytensä oli horjumaton. Reippaasti ojensi hän kätensä nykäistäkseen oven auki — ja samassa parahti Anni tuvassa vihlovaan itkuun. Antin käsi valahti alas ja herpauneena jäi hän paikalleen seisomaan. Portailla kuului joku tulevan ja Antti kääntyi takaisin.
— Aijoin viedä suitset tupaan, mutta mitäs niillä siellä tehdään — vien ne talliin, — selitti hän äidille, joka tuli porstuan ovella vastaan tyhjä vasikanjuomakiulu kädessä.