Ja Antti meni talliin, veti oven perässään kiinni ja jauholaatikon kannelle istuutuen itki kuin pikkupoika.
YSTÄVÄNI.
Istuimme talvisena sunnuntai-iltapäivänä pirtin peräikkunan luona penkillä, hän — pitkät ajat maailmalla harhaillut ja nyt vihdoinkin sieltä kotiutunut lapsuuden ystäväni ja minä. Olimme kahdenkesken tuvassa, ainoastaan kissa nuokkui takkakivellä. Naiset olivat navetassa ilta-askareilla ja renki-Miska kylillä. Istuimme ja juttelimme. Hän kertoi hilpeästi sukkeluuksilla höystäen näkemiään ja kokemiaan, minä kuuntelin ja kyselin.
Ulkona mourusi myrsky. Puut taipuilivat niinkuin joku säälimätön käsi olisi niitä tukasta riiponut ja koko metsä huokaili. Toisinaan koko rakennus nutkahteli, ikkunat tärisivät ja liiterien räystäsluukut paukkuivat vuoroin kiinni, vuoroin auki. Nurkissa vinkui ja ulvoi niinkuin olisi oltu ankaran taistelun keskellä. Toisinaan kuului ryntääjäin raivonhuutoja, toisinaan taas kuin tappiolle joutuneiden parkunaa, kuolevain ja haavotettujen valitusta, pohjaäänenä yhtämittainen jylhä kohina kuin etäinen tykkien jyske ja sota-oriitten kavion kapse. Lumi kiisi pitkin peltoja kuin pakoonajettu vihollisjoukko.
Olimme vähän aikaa ääneti. Hän istui käsi poskella kyynärpäällään akkunaan tueten ja kuunteli myrskyn pauhua; minä tarkastelin salaa hänen kuluneita kasvojaan, joissa näkyi taistelujen ja tappioitten jälkiä. Näin istuimme hetken ja hän alkoi hiljakseen puhella.
— Kuinka turvallista onkaan tällaisella säällä istua lämpimässä tuvassa, sitä turvallisempaa ja rauhaisampaa kuta julmemmin myrsky ulkona raivoaa. Tuntee ihan tyydytystä siitä, että on tällainen myrsky, tekee mieli ilkkua myrskylle niinkuin lapset, että "äikkis, äikkis, etpäs saa, etpäs jo!" Te olette sentään onnellisia — te, joilla on oma koti, joka antaa suojaa myrskyssä, lämpöä pakkasessa, ruokaa kun on nälkä ja aina rakkautta. Koti on ikäänkuin paalu lehtoisen niemen kainalossa, johon veneesi on köydellä kiinnitetty. Jos merellä kuinkakin myrsky raivoaa, ei se voi sinun venettäsi riistää, ja hädän tullen voit köyden avulla kiskoa veneesi suojaan lehtevän niemen kainaloon. Toista on silloin, kun ilman tietoa ruoasta ja suojasta, joutuu koditonna tällaisessa myrskyssä harhailemaan. Silloin on niinkuin rannattomalla merellä yksin avonaisessa veneessä, jota myrsky viskoo minne tahtoo, joka ei ole lehtevän niemen kainalossa olevaan paaluun köydellä kiinnitetty. Se on kurjaa se —!
Hän vaikeni. Olin ällistyksissäni näin äkkinäisestä puheen sävyn muutoksesta. Kenties se ällistytti kissaakin, kun läksi takkakiveltä ja tuli siihen meidän keskellemme kehräämään, kuonoansa hänen käteensä hieroen. Hän silitti kissaa ajatukset muualla ja syväilmeisesti tuijotti ulos myrskyyn.
— Minä olen nähnyt pieniä lapsia pussi selässä tällaisella myrskyllä tiellä rämpimässä, pieniä kodittomia poikia ja tyttöjä, joita tylyillä sanoilla lämpimistä pirteistä ajetaan pois, joiden nutun repeämistä tuuli työntää lunta iholle saakka ja joiden yskiminen kuuluu vastassa olevan tienkäänteen takaa, ennenkuin he itse vielä ovat näkyvissäkään. Kun heiltä jotakin kysyy, yrittävät he vastata, mutta yskä tukahuttaa, ja pysähtymättä ponnistavat he eteenpäin toivoen, että seuraavassa talossa on armeliaampia ihmisiä, jotka antavat edes penkillä maata ja perunain loppuja syödä. Jälkeenjääneen tienmutkan taakse he katoavat näkyvistä, mutta heidän yskimisensä kuuluu vielä —. Eikä se lakkaa koskaan minun korvissani kuulumasta. Nytkin minä kuulen heidän tuolla myrskyssä yskivän, näen heidän luonnottomasti hehkuvat poskensa ja nutun repeämistä paistavan pakkasen punertaman ihonsa. Ja minä vapisen ajatellessani sitä aikaa, kun joku näistä lapsista on mies — kaikista niistä ei milloinkaan tule miestä — Tämän yhteiskunnan puolesta minä vapisen — —
— Olen minä muutakin nähnyt. Poikkesin kerran erääseen mökkiin lepäämään. Siellä isä makasi sairaana, ja äidin ympärillä parkui viisi pientä lasta eikä koko mökissä ollut leivänpalaa. Ajattele! Sairaana makaava isä, kuihtunut äiti ja viisi nälästä parkuvaa lasta, eikä muruakaan leipää —! Ymmärrätkö sinä, mitä se on? — Minä luulin silloin ymmärtäväni. Heitin kukkaroni rahoineen äidin syliin, karkasin ulos ja juoksin metsään. Siellä paiskausin pitkälleni sammalikkoon ja — usko jos tahdot, mutta minä — itkin, — nyhdin sammalta kouraani ja itkin. Tiellä ajoi samassa — kenties se niin piti olla — paikkakunnan rikas kartanon parooni kahdella välkkyviin valjaisiin puetulla hevosella, ja kun minä huomasin, miten huolettomana hän istui vaunuissaan, puristui oikea käteni nyrkkiin ja kohosi taivasta kohti ja minä kirosin, — kirosin taivaat ja maat, itseni ja kaikki! — Se oli kamalaa —
Vaieten tuijotti hän syvämietteisesti ulos. Minusta tuntui sopimattomalta häiritsemiseltä sanoa mitään, jos olisin jotakin keksinytkin. Hän sai nytkin lopettaa äänettömyyden.