— Tekeväthän ne kyllä, ne rikkaat, hyviä töitä köyhille. Antavat heille vanhoja kuluneita vaatteita ja muuta, mikä ei itselle kelpaa. Sitten lyövät rintoihinsa. Me olemme armeliaita, me teemme hyviä töitä, sanovat. Ajattelevat kai, että joka köyhälle antaa, se lainaa Herralle — hyvää korkoa vastaan tietysti. — Minä inhoon tällaista armeliaisuutta. Se on mitä törkein loukkaus ihmisyyttä vastaan, sillä — hän kääntyi minuun päin — ne ovat juuri nuo riepuihin puetut, kamalasti yskivät, silakkaa, amerikansilavaa ja perunoita syövät ihmiset, jotka kantavat koko yhteiskuntaa hartioillaan ja saavat siitä markan päivältä — jos saavat. He ottavat nöyrästi vastaan armopalat ja kiittävät, sillä henki on heille kalliimpi kuin kunnia, ja heitä on niin opetettu tekemään. Antaa kyllä voi tarvitsevalle, mutta ei antaa armosta, vaan senvuoksi, että hän on sen ansainnut. Näes, jokainen ihminen, joka kerran on ansainnut syntyä tähän maailmaan, on myöskin ansainnut saada tässä maailmassa elämisen mahdollisuuden.

— Pahahan se on, ettei tämän maailman hyvyyttä ole riittävästi kaikille. Ikävä paikkahan se on. Mutta minkäs sille tekee, kun se nyt kerran niin on. Ja eikö tuo tulevaisuudessa korjaantune itsestään — onhan maa yhä vaurastumaan päin, — lohduttelin minä, kun hän taas alkoi tuijottaa.

Hänen ohuet huulensa vetäytyivät kireään — etten sano pirulliseen — ivahymyyn, kun hän vastasi:

— Maa on vaurastumassa, sen näkee siitä, että kaupungit kasvavat loistossa ja väkiluvussa joka päivä. Se todistaa, että maa jaksaa elättää entistä enemmän hyödyttömiä miehiä ja prostitueerattuja naisia. Me rakastamme täyttää kaupungit, ja tiedätkö, minkätähden? Sentähden, että kaupungeissa elää vähemmällä työllä, ja siellä on tarjolla nautintoja ja huveja enemmän kuin maalla. Me, näetkö, tahdomme tehdä työtä niin vähän kuin suinkin ja huvitella ja nauttia — sanonko rypeä — niin paljon kuin suinkin. Niin ne tekevät muuallakin, emmekä me tahdo muodostaa poikkeusta. Se herättäisi huomiota ja me kun olemme niin liikuttavan vaatimattomia. Olen lukenut historiaakin siellä maailmalla toisinaan, ja nähnyt siitä, kuinka ennen Rooman kansa söi, joi ja mässäsi kansansa elämän mehutkin. Me emme ole vielä niin kauvas ehtineet.

— Sinä maalaat asiat liian mustiksi. Ei se nyt kuitenkaan niin hullusti ole kuin sinä sanot — koetetaanhan yhtä mittaa tehdä parannuksia tai ainakin yrittää parannuksia, — tyynnyttelin minä taas.

— Esimerkiksi kuinka? kysäisi hän terävästi.

— No onhan meillä nyt kaikenlaisia puolueita, jotka — yritin minä, mutta hän keskeytti. Kuohahtaen viittasi hän minua vaikenemaan, veti henkeään ja aikoi jotakin sanoa, mutta ei näyttänyt keksivän kyllin sattuvia sanoja. Puhkui sanoja tapaillen, kunnes vihdoin pääsi sanomaan, mutta, kuten näytti, toista kuin ensin aikoi.

— Olen minä ollut puoluetaistelussakin. Kerrankin olin erään puolueen puolesta hosumassa. Jälkeenpäin kuulin, että vastustajain puolelta oli minua kovasti sen johdosta parjattu ja moitittu. Ja minä itse ilostuin siitä. Olinhan saanut vastustajani edes katkeroittumaan. Siis ei aivan tyhjään mennyttä touhua. Tarkotus oli edes osaksi saavutettu. Niinhän se on sodassa; kun saa edes haavotetuksi vihollisensa, on sekin jo hyvä, vaikka ei muuta saisikaan. Ne ovat, kuule, nämä puolueet niinkuin pieniä valtioita, joilla kullakin on omat lakinsa ja omat ruhtinaansa, ja omat etunsa valvottavana ja jotka vimmatusti tappelevat keskenään.

— En tiedä, mitenhän lienee, mutta en vain ymmärrä, kuinka ihmiset voivat niin innostua siihen, jos se kerran sellaista on kuin sinä sanot.

— Senhän nyt voi helposti ymmärtää. Katsos! Heillä on jokaisella naapureita ja jokaisella on hammastelemista, jollei yhden niin toisen kanssa. Mutta mennä naapurille suoraan haukkumaan on kollomaista ja me tahdomme olla sivistyneitä. No sitten tulevat puolueet. Naapuri yhtyy tähän puolueeseen, minä yhdyn toiseen, ja nyt meidän sopii haukkua toisiamme, haukkua niin että säkeneet sinkoilevat, puolueen nimiin ja puolueen laskuun. Siinä se on puoluetaistelun ydin ja rasva. Ennenaikaan, kun huomattiin joku epätyydyttävä kohta tämän maailman menon järjestyksessä, ja jos ei sitä saatu naapurin niskoille, työnnettiin se jumalan niskoille. "Jumala on sen niin sallinut", sanottiin ja oikein taitavasti huokaistiin. Nyt ovat puolueet joutuneet Jumalan sijalle. "Kyllähän meidän puolue tahtoisi kaikki hyväksi, mutta ne toiset vastustavat", sanotaan nyt. Se on tyhjää kometiaa koko kaunissanainen touhu, jonka pohjavoimana usein on mitä pikkumaisin itsekkäisyys! — Ja kometiaahan se on koko elämä. Jokainen näyttelee. Vapaa luonnollisuus painetaan piiloon, kaikki muu, paitsi — eläimellisyys. Maailma alkaa käydä happameksi ja myrtyneeksi kuin kuukauden vanha kirnupiimä. Toista se on ollut ennen. Silloin ne joutivat ihmiset runoilemaankin ja satuja kertomaan, sananlaskuja miettimään ja arvoituksilla toisiaan solmimaan. Nyt ei jouda muuta kuin raatamaan, eikä ajattelemaan muuta kuin rahaa, rahaa — toiset saadakseen sillä ruokaa, toiset rikastuakseen. Rahaa pitää tulla vaikka kivestä, tai naapurin verisestä hiestä! Ennen isännätkin sunnuntaisin ja juhlisin antausivat huolettomiksi, melskasivat ja teiskasivat kuin puolivuotiaat mullit. Nyt he pyhisin miettivät, mistä saada rahaa ja arkisin he yrittävät sitä ansaita. Ennen jaksoivat tytöt navetalla ollessaan laulaa ja oikein sydämen pohjasta nauraa heläytellä helapäänauruja. Nyt he politikoivat ja kulmat rypyssä filosofeeraavat työpäivistä ja työpalkoista. Kaikki nyt politikoivat — lapset ja imeväisetkin politikoivat niin että ilma tärisee.