Hän oli puhuessaan noussut kävelemään.
— Mutta minkäs sillekään tekee? Politikoidahan sitä täytyy ja rahan ansaitsemista ajatella, jos elää tahtoo tähän aikaan, — koetin minä taas, kun hän keskeytti.
— Niin täytyy. Siihen on pakko — minä tiedän sen, — mutta siinäpä se juuri onkin. Sanovat, ettei nykyään ole orjuutta, mutta ne eivät tunne elämää, jotka niin sanovat.
Juolahti mieleeni tehdä hiukan ivaa hänen pahasta tuulestaan ja niin kysäisin:
— Mitähän sinä tämän maailman tekisitkään, jos se olisi sinun vallassasi?
Hänellä oli heti siihen vastaus:
— En mitään muuta kuin tarttuisin molemmin käsin siihen kiinni, kohottaisin sen pääni yläpuolelle ja sieltä iskisin permantoon tuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleet lakaisisin kellariin ja lähtisin kotiin syömään voileipää sen työn päälle.
Tämä oli jo liian törkeää mielestäni ja olin jo sanomaisillani hänelle vakavia neuvon sanoja, mutta jostakin syystä en voinutkaan muuta kuin kysyä:
— Uskotko sinä Jumalaan? Hän tarttui siihen kuin tärpätti.
— Uskonko Jumalaan? Kuka siihen sitten uskoo? Papitko, jotka opettavat, että taivaanautuus on maallisilla kärsimyksillä ostettava, ja kun lihavatuloinen rovastinpaikka tulee avoimeksi, ryntäävät sitä saamaan jokainen, mutta laihatuloista paikkaa ei hae kukaan. Hekö ja heidän joukkonsa Jumalaan uskovat? — Uskotko sinä Jumalaan? — Hän katsoi tiukasti minua silmiin. Jouduin hämilleni enkä osannut sanoa mitään.