— Niin. Siinä se on. Kun teiltä suoraan ja rehellisesti kysyy, sekottamatta siihen uskoa ja armoa, joudutte te hämillenne ettekä osaa mitään sanoa. Te ette uskalla, ette voi sanoa! Mutta minä uskallan. Nostan pääni pystyyn ja avosilmin sanon: Minä uskon, että on joku, joka elämää hallitsee. Voin kyllä nimittää sitä jumalaksikin, mutta ei se ole se Jumala, jota joka seitsemäs päivä palvellaan käsikirjan mukaan ja joka vaatii niin monenlaisia laitoksia ja seremonioita, että niiden kannattamiseksi täytyy riistää köyhän miehen ainoa karitsa, ja jonka päärlyportti-taivaaseen — tanssisaleihin — ihmisiä värvätään tällaisilla värsyillä:
Hän lauloi pää kallellaan teeskennellyllä äänellä:
"Tulkaa, kuulkaa, katsokaa!
Syökää, juokaa, juopukaa!
Herran armoherkuista,
Rieskasta ja viinasta!
Rahatta,
Hinnatta"
— nytkin, vaikka viinavero on kaksi markkaa litralta. Menisitkö sinä sellaiseen taivaaseen? Minä vain en menisi, en vaikka käskettäisiin ja annettaisiin ladattu brovninki taskuun.
Hermostuneesti naurahtaen nousi hän kävelemään. Näki selvästi, että hän itsekin piti sanojaan liian törkeinä, vaikka koettikin sitä peittää väkinäisesti aikaansaadulla huolettomuudella ja epäonnistuneella naurun rähinällä.
Ilta oli jo täysipimeä, ja naiset tulivat navetasta. Miskakin ilmaantui kotiin iltaista varttomaan. Kattolamppu sytytettiin ja alettiin puhella muista asioista.
Enkä saanut tilaisuutta kysyä ystävältäni: mitä on silloin elämästä, kun siinä ei näe mitään niin hyvää, josta voisi iloita, eikä mitään niin pyhää, jota ei tahtoisi pilkata? —