— Minkä vuoksi pitää kyntää?
Kysymys täytti sielun kokonaan ja tuli ulos hiljaisena kuiskauksena.
— Jollei kukaan kyntäisi, niin ei kukaan eläisi.
Se selvisi aivan yht'äkkiä ja valtasi mielen kokonaan!
— Jollei kukaan kyntäisi, niin maa ei kasvaisi viljaa. Ja jos maa ei kasva viljaa, ei tule leipää, ei paksua limppua eikä ohutta reikäleipää, ei voita, ei maitoa, ei mitään. Jos lakataan kyntämästä, silloin täytyy lakata elämästäkin. —
Lääkäri tuli rakennuksestaan sairaalan puolelle päin.
— Mutta eihän lääkäri kynnä, eikä pappi kynnä, ja on paljon muitakin, jotka eivät kynnä ja kuitenkin elävät.
Aralla vahingonilolla hän katseli ympärilleen, ikäänkuin joku toinen olisi selvittänyt asiaa. Hän luuli nyt saaneensa sen solmuun.
— Jollei kukaan kyntäisi, eivät hekään eläisi. Joka kyntää, se tuottaa elämän voimaa kaikille. Kyntäjä on se perustus, jonka päälle kaikki muu rakentuu. —
Se lankesi selvänä ja varmana, — sitä ei voinut kiertää eikä himmentää. — Se oli ihmeellistä. Olihan hän jo niin monta kertaa ennenkin nähnyt kynnettävän, eikä tällaisiin ajatuksiin joutunut. Mistä ihmeestä niitten nyt piti tulla? — Totta kyllä, että hän oli aina — pilkatessaankin — sielunsa pohjassa tuntenut, että jos asiaa oikein alkaa ajatella niin muuhun tulokseen ei voi tulla kuin siihen, mihin hän nyt oli tullut. Jos toisin uskottelee, pettää itseään. Hän oli aavistanut tämän hetken tulevan. Mutta sittenkin hän tyrmistyi ja hätääntyi. Avuttomana loi hän rukoilevan katseen ympärilleen. Hänestä tuntui, että viimeinenkin tuki hänen altaan luhistuu kokoon ja hän viskautuu pohjattomaan häpeän kuiluun.