— Olenko sittenkin ollut väärässä? Ja koko ikänikö? Ja pitääkö se tulla jokaisen kuuluville? Eikö se riitä, että olen joutunut kyvyttömäksi? Pitääkö vielä tunnustaa erehtyneenikin, — tunnustaa, etten ole koskaan mitään ollutkaan? Parempi, kun — —
Käsi teki rajun liikkeen, niin että etusormi hipaisi kaulan etupuolta, poskilihakset nytkähtivät. Silmät välähtivät, niin että ainoastaan valkuainen näkyi, kulmat kohosivat ja koko ruumis jäykistyi. Sihisten kulki ilma lujasti yhteen puristuneitten hammasrivien välitse. Sieluun patoutui jotain ja kaikki oli kuoleman-jäykkää vähän aikaa.
— Sinä olet kurja raukka! —
Se pärskähti ylös sielun syvyyksissä kuohuvasta myrskystä, ryntäsi kuin padon takaa. Käsi teki torjuvan liikkeen. Kasvojen piirteet alkoivat lientyä. Suu vetäytyi omaa itseään ivaavaan irvistykseen, joka vähitellen kehittyi surumieliseksi hymyksi.
Katse lipui pitkin sairaalan tietä, jolle hiljaisessa syystuulessa huojuvain koivujen varjot synnyttivät viihdyttävän valon ja varjon sekaisen väreilyn. Lääkärin rakennuksen varjo oli vinosti yli tien, ulottuen sairaalan seinään saakka. Valaistun ja varjon rajaa läksi katse lipumaan. Siinä seinän vierellä oli kasa puista karisseita lehtiä, ja katse pysähtyi niihin.
— Nuokin ovat kerran olleet kauniita, tuoreita ja iloisia ja kaikkien ihailemina leppeässä kesätuulessa liehuneet. Nyt ne ovat rumia ja likaisia ja jokaisen tallattavina. Kukaan ei niitä enää ihaile. Aivan niinkuin minuakaan ei enää kukaan huomaa eikä kukaan ihaile.
Liikutuksella katseli hän noita likaisia lehtiä. Ne olivat tovereita — kärsimystovereita, — kärsineet saman alennuksen kuin hänkin.
Vieno tuuli värähytteli lehtiä, ne kohosivat hiukan syrjälleen ja ikäänkuin kirkastuivat, kun aurinko niihin paistoi. Samassa tuulispää pelmautti lehdet ilmaan vieden ne suppilon muotoisessa pyörteessä ylös, näkymättömiin.
— Noin meitä vain heitellään — — —
Kurkussa tuntui heikkoa pistelemistä, eikä sumun himmentämä katse löytänyt kohtaa, mihin pysähtyä. Jälleen seisahtui kaikki vähäksi aikaa. Hän tunsi sielussaan jälleen jonkin murtuvan. Siellä alkoi hiljalleen värähdellä, lohdullinen, pehmeä tunne alkoi vallata mielen. Ikäänkuin joku ennen tuntematon valo olisi virrannut sieluun, ja yht'äkkiä heräsi selittämätön, vapauttava tunnelma. Riemuinen riehahdus täytti mielen ja päätä rupesi pyörryttämään.