Vaivoin nousi hän seisaalleen ja tueten käsillään seinään, alkoi mennä pois ikkunan luota. Siinä olivat jälleen ne portaat. Päätä huimasi, kun katsoi eteensä käytävälle. Molemmin käsin täytyi pidellä seinästä, ja vihdoin oli kuin olikin portaat kunnialla laskettuna. Mieleen juolahti entiset suksimäet, eikä hän voinut olla katsahtamatta taakseen ja hymähtämättä.
Hoitaja tuli vastaan vaatteita kainalossa.
— Eikös Holma jo ala olla väsynyt? — Hoitaja hymyili niinkuin äiti lapselleen.
— Vähän kyllä. Olenkin tässä juuri makuulle menossa.
Hoitaja meni ohi pysähtymättä, ja hän hissutteli ovea kohti. Hiljaa veti hän oven auki ja pujottautui myhäillen sisään. Yhtä hiljaa sulki hän taas oven ja avaimesta kiinni pitäen katseli sekavin silmin kautta huoneen.
— Siellä näyttää olevan oikein kaunis ilma tänään.
Vaivaloisesti liikkuivat jalat. Käsin täytyi ottaa tukea, missä siihen vain oli vähänkin mahdollisuutta. Toiset sairaat seurasivat mielenkiinnolla menoa ikäänkuin olisivat katseillaan tahtoneet häntä tukea.
Jo oli takki naulakossa ja väsyneesti huoahtaen hervautti hän itsensä vuoteelle istumaan jalat lattialla. Jalkoihinsa tuijottaen hän hiljaa kääri vasemman jalan sukan alas, veti housunlahkeen ylös ja tuijotti pitkään paljasta säärtä. Puristi kätensä sen ympärille — peukalo ulottui pitkälle toisten sormien päälle. Hitaasti päästi hän housunlahkeen jälleen alas, veti sukan suoraksi, käänsi peittoa ja pujottautui sen alle. Raskaasti painui voimaton ruumis vuoteeseen. Kädet jäivät peitolle ja katse kiintyi niihin. Koetellen toisella kädellä toisen ranteen paksuutta hän hymähti.
— Lihan se vei — mutta jäipä luut —
— Niin. Ei ole mitään hätää. Lihaa saa uutta, mutta jos luut olisi vienyt, niin … Se lausuttiin äänellä, joka koetti olla veitikkamainen, mutta olikin vakuuttava.