— Ja sen uuden lihan kanssa alkaa minulle uusi elämä, — välähti mieleen ja samalla myöskin papin viime sunnuntaisen saarnan loppusanat:
— Minä toivon, että kun te poistutte täältä ruumiillisesti terveinä, te myöskin olisitte henkisesti terveitä! Minä toivon, että te, samalla kun parannutte ruumiin sairaudesta, myöskin parantuisitte hengen sairaudesta.
IV.
Ennen laskuaan hiljaisen, salaperäisen, kaukaisesti kohisevan metsän taakse lähetti kelmeä lokakuun aurinko vielä yhden säteen sairashuoneeseenkin. Se laskeutui ikkunan viereiselle vuoteelle, jolla makasi eilen leikkauksen kärsinyt kalpea nuorukainen lyhyesti hengittäen ja raukeasti käännellen päätään puoleen ja toiseen. Vähänväliä paisutti rintaa pidätetty huokaus. Säde loi ruusuisen hohteen punaiselle peitolle, hyväili nuorukaisen kasvoja ja houkutteli auki hänen silmänsä, joissa raukeuden keskeltä kuvastui rukoileva tuskan ilme. Säde hymyili lohduttavasti noille silmille.
— Älä tuskastu! Kyllä sinä paranet — ja sitten…! — se kuiskasi.
Eikä nuorukaisen pää enää kääntynyt. Silmiin ilmestyi heikko ilon välähdys. Säde iski vielä silmää nuorukaiselle ja siirtyi seuraavalle vuoteelle. Siinä makasi vankka mies tuskaisesti käsiään väännellen. Pää nytkähteli hermostuneesti hartioihin, ja joka nykäyksellä pusertuivat kasvot luonnottomiin kurttuihin, silmät painuivat tiukasti kiinni ja huulet vetäytyivät toisistaan erilleen. Hengittäessä tunki ilma sihisten sisään yhteenpuristuneiden hampaiden välistä ja sai ulos tullessaan kurkunpäässä aikaan huoahtavan korahduksen. Oli tapaturmaisesti ruhjonut toisen jalkansa, jota juuri äsken toimitetun puhdistamisen vuoksi nyt hirveästi kirveli. — Säde siveli hänen poskeaan.
— Älä sure! Sinä paranet — ja voihan ihminen elää, vaikka ei olekaan kuin yksi jalka! —
Seuraavalla vuoteella makasi laiha ja kalpea mies, kasvoillaan valju, herpaantunut ilme. Sairasti sydänvikaa. Kaipasi vaimoaan ja kuutta pientä lastaan, jotka kotona itkevät ja ikävöivät isää. Hänkin itki, ja heikko sydän löi yli voimainsa. Säde kohosi hiljaa hänen vuoteelleen, silitteli peitteen päälle jäänyttä pieneksi kutistunutta kättä, hyväili poskea ja katsoi suruisen lempeästi silmiin.
— Kyllä Jumala pitää huolen pienokaisistasi!
Muuta ei säde voinut sanoa. Se näki Kuoleman seisovan vuoteen ääressä ja irvistelevän luisilla kasvoillaan. Itkien hiipi säde pois vuoteelta, mutta kääntyi vielä Kuolemaan päin.