— Sinä luulet saavasi ihmisen — mutta siinä erehdyt! Et saa muuta kuin liha- ja luukokoelman — mestarin työtä kyllä sekin — mutta sittenkin jonkun ajan päästä kourallinen multaa vain! Sen sinä saat, mutta ihmistä et saa.
Säde värähteli. Kuolema yhä vain irvisteli luisilla kasvoillaan.
Säde kävi jokaisella vuoteella ja sai hetkeksi kaikki rauhottumaan. Mutta hetkeksi vain. Se ei joutanut kauvan viipymään yhdessä paikassa, sillä maailmassa on niin paljon, jotka sitä kaipaavat. Sen täytyi kiiruhtaa. Hetken se vielä väreili huoneen valkeilla seinillä ja valkeassa laipiossa, jossa kärpänen suristen liukui pitkin kiiltävää maalausta kuin tuulen ajamana.
Säteen poistuttua alkoi hämärä ikkunoista vilkuilla. Salaperäisesti kuiskien astui se huoneeseen, pehmeästi liukuen joka komeroon. Hetken kuluttua hämäräkin poistui ja tummakulmainen, äänetön pimeys alkoi ikkunoista vaania, aikoen sekin tulla sisään. Mutta silloin tuli siivoojanainen ja sytytti suuren kattolampun, eikä pimeä uskaltanutkaan tulla sisään. Ikkunoista vain tuijotti synkeillä silmillään ja jossain syrjäisessä komerossa uskalsi varkain hiipiä.
Se on päivän tuskallisin aika sairaalassa. Sairaat ovat tuskastuneita, selkiä pakottaa alituisesta makuusta. Rautasängyt natisevat, pidätetyt huokaukset täyttävät ilman. Nuorukaisen pää kääntyilee taas tyynyllä, vankan miehen ruumis nytkähtelee ja isä itkee.
Holma makasi taasen pää käsien varassa, äänettömänä, kauvas katsova ilme silmissään. Hän oli omituisen mielialan vallassa. Oli niin suloisen surullisesti hyvä olla. Oli vähän niinkuin silloin, kun huuruisena ja huohottaen saapui perille ennen muita ja huudettiin eläköötä ja liehutettiin liinoja — ja kuitenkaan ei ollut niinkuin silloin. Tämä oli jotakin paljon kauniimpaa, puhtaampaa — täydellisempää silloiseen verrattuna — aivan kuin sirosti tehty pesukurikka vallan veistämättömän koivunpuolikkaan rinnalla. Kaikki on niin hämärää, kaikessa on jotakin sellaista, jota hän ei ole koskaan ennen tuntenut, eikä nytkään ymmärrä. Hoitajakin äsken näytti siltä kuin sillä olisi ollut mielessä jotakin —
— Mitäs se —?
Silmät sävähtivät, pää kohosi ja kurottautui ovea kohti. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Samoin toisetkin — ei hiiskausta kuulunut huoneessa.
Käytävän toisella puolella olevasta huoneesta kuului avonaisten ovien kautta pehmeää, tunteellista laulua ja kitaran helinää. Alussa se värisi epätoivoisesti kuin itku ilman kyyneliä. Sitten se huokaili kuin kyynelvirtaan puhjennut ääretön epätoivo ja lopuksi kohosi luottavan iloiseen säveleeseen kuin sydämen syvimmät toiveet täyttymään saaneen riemulaulu. Se toistui usean kerran ja sairaiden tuska lientyi, he eivät muistaneet sitä. Liikutus, lämmin kuin kotiliesi, valtasi mielet ja kyynel kihosi silmäkulmaan. — Kuka se laulaa?
Jokainen kysyi, mutta kukaan ei tiennyt vastata. Nuorukainen liikahti kuin olisi aikonut nousta ja mennä kiittämään ja kättä puristamaan, mutta ei voi, ei jaksa. Kädet hiukan kohoavat ja jälleen raskaasti putoavat peitolle — kuuluu huokaus kuin pidätetty nyyhkytys. Katseensa hän tähtää lujasti oveen, ja näkee laulun loputtua hoitajan tulevan vastaisella puolella olevasta huoneesta kitara kädessään ja vilkaisevan heihin ikäänkuin arastelisi hän tekoaan.