— Se oli meidän hoitajamme, joka lauloi — nuorukainen sanoi, heikko säihke silmissään, pannen erityisen painon sanoihin "meidän hoitajamme". — Kukaan ei sano siihen mitään — ei äännähdystäkään kuulu vähään aikaan ja kun hoitaja tulee huoneeseen, ei kukaan puhu hänelle laulusta mitään, mutta silmät säteilevät kiitollisuutta, ilmakin sitä värähtelee. He ymmärtävät hoitajaansa ja tuntevat, että hänkin ymmärtää heitä.
Laulun ensi vaikutuksen lauhduttua makasi Holma kulmat rypyssä silmiään siristäen. Laulu muistutti jotakin — mutta mitä? Oli kuin olisi ennenkin kuullut samanlaista — mutta missä, milloin? — Käsi painautui poskelle ja rypyt kulmissa yhä tiukentuivat.
— Aa —!
Käsi ojentui peitolle, kulmain rypistys tasottui ja silmät avautuivat.
— Marihan se siellä kotona noin tapaa laulella, navetassa, ylisillä ja joka paikassa, kun tietää tai luulee, ettei hän ole kuulemassa. Mutta jos huomaa hänen kuulevan, herkeää heti ja katsoo niinkuin olisi rikoksesta tavattu — hän kun tapaa aina tiuskaista hänen "yninästään". — Niin, Mari — Mari — Marihan se on, joka aina tapasi katsoa niin kummallisesti, toivokkaasti, kun hän itsetyytyväisenä ja hiestyneenä palaa kotiin — mutta kun hän ehtii sanoa: "Taas meni kaikki hyvin", näyttää Mari pettyneeltä, jopa toisinaan silmiäänkin pyyhkii siinä kahvia keittäessään. Hän ei sitä silloin ymmärtänyt, eikä yrittänytkään ymmärtää, meni vain muuta puhumatta kamariin oikaisten sohvalle siksi aikaa, kun Mari saa kahvin valmiiksi. Se Lyyli kun parkuu niin ettei saa korvillaan olluksi ja Jukka meiskaa kuin puolijauhoinen. — Niin — Mari — Mari-raukka. Nyt minä pyytäisin sinua laulamaan minulle, nyt minä ymmärrän, miksi sinä silmiäsi pyyhit silloin. — —
Hänen tekisi mieli itkeä. Silmissä käy harmaaksi — kaikki käy harmaaksi ja sekavaksi. Mielikuvituksessaan kotona ollen hän syö illallisen Lääkäri tekee tavallisen ilta-kiertonsa — hän on vain yhä kotona Marin, Jukan ja Lyylin luona. Kuva toisensa jälkeen astuu silmien eteen muodostuen milloin miksikin haamuksi, jotka kaikki katsovat häneen säälivän nuhtelevasti — katsovat vuoroin hellästi Maria, Jukkaa ja Lyyliä, vuoroin taas säälinsekaisella moitteella häntä. Ne alkavat kuiskia:
— Sinä itseäsi vain ajattelit, sinä tahdoit saada oman itsesi muita ylemmä ja kaikki muut työntää syrjään. Sinä jätit lapsesi orvoiksi ja vaimosi surevaksi leskeksi, että maailma sinua käsillään kantaisi.
Yhä ankarammin ja uhkaavammin kuiskivat haamut, jotka muisto esille kutsui, eikä hän voinut puolustautua niitä vastaan. Karvas katumuksen kyynel vain kirposi silmäkulmaan.
Yhä enemmän irtautuu hän ympäristöstään. Tuolta se sairas, joka aamulla häntä talutteli, lausuu hänelle sanan käytävältä kuuluvan puhelun ja naurun johdosta. Hän vain sivumennen hymähti sille. Katse läksi omin lupinsa harhailemaan ja näki, miten nuorukainen taas käänteli raukeasti päätään ja hiljaiset huokaukset paisuttivat rintaa. Molemmat kädet olivat valahtaneet vuoteen reunain ulkopuolelle ja riippuivat veltosti alas. Vankka mies taas vavahteli, kasvot puristuivat kurttuihin ja ilma meni sihisten sisään ja tuli korahtaen ulos. Isä taasen kärsii tuskaa, kaipaa perhettään ja heikko sydän lyö yli voimainsa. Rautasängyt narahtelevat ja kuuluu levottomia liikahduksia.
Käytävällä on puhelu ja nauru loppunut. Ainoastaan sähkökellon kilinä kuuluu silloin tällöin, ja heti sen jälkeen hoitajan askeleet ja oven käynti jossakin. Näin menee vähän aikaa ja käytävältä alkaa kuulua reippaita naisen askeleita. Ne menevät ohi, mutta heti tulevat takaisin ja samalla kuuluu tyhjäin astiain kalinaa. Ovi aukenee ja siivoojatar saapuu sisään, tekee tottuneilla varmoilla liikkeillä tavalliset iltatehtävänsä, sammuttaa ison kattolampun ja sytyttää ovenpielessä naulassa olevan pienen yölampun, joka luo huoneeseen pehmeän, hämäränsekaisen valon, sanoo hyvää yötä ja poistuu. Kuuluu, mitenkä hän käy toisissakin huoneissa ja miten hänen askeleittensa kaiku yhä heikkenee, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa kuulumasta. Jälleen on kaikki vähän aikaa hiljaa, ainoastaan hereillä olevain sairaitten liikahdukset ja huokaukset värisyttävät ilmaa.