Vielä kerran alkaa käytävältä kuulua askeleita — pehmeitä, hiljaa narskahtelevia. Ne lähenevät yhä, ollen toisinaan kuulumattomissa. Silloin kuuluu, miten ovi avataan ja suletaan ja hetkisen kuluttua jälleen avataan ja suletaan, jolloin askeleet taas alkavat tulla lähemmäksi. Ovi avautuu ja hiljaa varpaillaan astellen tulee sisään sairaalan ylihoitajatar, mennen suoraa päätä nuorukaisen vuoteen luo. Nuorukaisen silmät ovat puoliksi auki.
— Saatte lääkettä, että voitte nukkua, — kuiskaa hoitajatar, hankaa hiukan nuorukaisen paljasta käsivartta ja ruiskauttaa siihen morfiinia pienestä putkesta. Sen tehtyään nostaa käden vuoteeseen, samoin toisen ja asettaa huolellisesti peitteen.
— Nyt voitte nukkua, — hän vielä kuiskaa lohduttavaisesti ja menee toisille tuskaa kärsiville tekemään samoin. Nuorukainen tuntee suloista viihdytystä ja makaa rauhassa. Samoin toisetkin.
Hiljaa, niinkuin oli tullutkin, poistuu ylihoitajatar. Lamppu ovenpielessä sihisee yksitoikkoisesti ja sairaitten katkonainen hengitys ylläpitää hiljalleen sirisevää ääntä. Yön tunnelmarikas rauha laskeutuu sairashuoneeseenkin.
V.
Holma nukkui rauhattomasti. Kummalliset, piirteettömät unikuvat vaivasivat häntä. Aamupuolella yötä hän näki unta.
Hän harhaili pimeässä kivikkoisessa ja kantoisessa metsässä, selässään raskas taakka. Liikkuminen oli tavattoman vaikeaa. Taakka painoi selässä ja ilma oli tukahuttavaa. Hän etsi tietä jonnekin, mutta ei voinut nähdä, kun piti käsissään suurta tummaa lintua, joka yhtenään rapisteli hänen silmäinsä edessä, estäen näkemästä. Lintu pyrki karkuun, mutta hän puristi kouransa tiukasti sen jalkain ympärille. Kynnet painuivat pivoon ja sieltä tiukkui veri, hiki valui kaikkialta ja jäsenet vapisivat, mutta hän ei hellittänyt. Hän tunsi jo kauan olleensa tässä tilassa. Hän tiesi, että metsän ulkopuolella on valoisampaa, että ilma siellä on raikkaampi ja että siellä on laajat ja vaihtelevat näköalat, mutta hän ei osannut metsästä ulos, lintu kun aina sokaisi hänen silmänsä, — ja lintua hän ei olisi millään ehdolla laskenut menemään.
Metsässä oli paljon muitakin, jotka levottomassa kiihkossa näin harhailivat, kivien ja kantojen seassa kompuroitsivat, etsivät tietä, eivätkä löytäneet, käsissään oleva musta lintu kun sokaisi silmät. Ja uusia ihmisiä eksyi metsään joka hetki. He eivät kukaan puhuneet toisilleen mitään siitä, että he olivat eksyksissä, mutta silmistä loisti hätä ja pelko, ja jokainen näytti koettavan valhetella. Epäluuloisesti vaanien he katsoivat toisiinsa, kun milloin lähekkäin satuttiin.
Hän oli juuri saanut kätensä vielä tiukemmin linnun jalkain ympärille ja uskoi varmasti sen jo pitävänsä, kun yht'äkkiä kourat herpautuivat auki ja lintu lensi tiehensä. Hän juoksi sen perään, tahtoen saada sen jälleen kiinni, mutta se oli mahdotonta. Lintu meni. Häpeissään ja epätoivoissaan painoi hän kädet silmilleen, ettei näkisi toisten ilkkuvia katseita. Korviaan ei hän voinut peittää, ja hän kuuli, miten ne toiset nauraa räkättivät, tömisyttivät jalkojaan ja ilvehtivät hänen onnettomuudellaan. Ja kun hän otti kädet pois silmiltään, näki hän, miten jokaisen kasvot loistivat ilkeätä iloa. Kukaan ei ajatellutkaan lohduttaa. Se vihlasi sydäntä ja hänen teki mieli uudelleen peittää silmänsä. Mutta silloin hän huomasi puiden välissä heikon kajastuksen ikäänkuin päivän ensi säteistä. Aivan hänen sivuitsensa johti polku. Hän alkoi kävellä pitkin polkua sinnepäin, mistä kajastus näkyi, ja kuta pitemmälle hän käveli, sitä raikkaammaksi muuttui ilma, sitä keveämmäksi taakka ja polku tasaisemmaksi ja leveämmäksi. Näköalat alkoivat olla yhä vaihtelevampia ja monipuolisempia. Ihmeissään ja hurmaantuneena joudutti hän askeleitaan. Tuntui niin vapaalta. Teki mieli rallattaa ja heittää kuperkeikkaa vihreänurmisella tiellä. Hän kiirehti yhä kulkuaan, ja lopulta jo juosten hän saapui — kotiin.
Siellä hän löysi Marin, Jukan ja Lyylin — löysi heidät aivankuin uusina. Mari juoksi hänen syliinsä, Lyyli parkui minkä jaksoi ja Jukka telmi puuhevosensa kanssa. Hän sulki Marin syliinsä, kirkui kilpaa Lyylin kanssa, sieppasi Jukalta puuhevosen ja alkoi sen kanssa vallattomasti laukata ympäri tupaa. Jukka talkkeroitsi perässä, nauroi, kirkui ja riemuitsi. Hän katsoi silmiin Maria, joka istui uuninpankolla ja nauroi koko sielustaan. Samassa kuului kolaus, ja hän — heräsi.