Silmiään hieroen hän katseli ympärilleen, eikä vähään aikaan tajunnut missä oli. Kun se selvisi, valtasi karvas pettymyksen tunne mielen. Hän kohosi istualleen ja huomasi, että pöydältä oli pudonnut hänen eilen lukemansa kirja. Huoahtaen nousi hän panemaan kirjan jälleen pöydälle ja pujottautui uudestaan peiton alle. Toiset kuuluivat vielä nukkuvan, mutta häntä ei enää nukuttanut. Unikuvan aikaansaama vaikutelma piti häntä valveilla.
Hänet valtasi voimakas koti-ikävä. Ei mitään muuta hän toivonut kuin että niin pian kuin suinkin pääsisi kotiin, kotiin Marin, Jukan, Lyylin, Putten ja rauhaisten puutarhakoivujen luo! Kun voisi heti lähteä, pukea vaatteet päälleen ja heittäytyä matkaan. Mutta se on mahdotonta, hän ei tiedä edes, missä vaatteensa ovatkaan. Täytyy vielä vartoa puoleen päivään saakka. Silloin pääsee lähtemään kotiin! —
Kaikki oli hiljaista. Kello siellä käytävällä kuului lyövän neljä, sähkökello kilisi ja heti kuuluivat yöhoitajan pehmeät askeleet. Kuului menevän käytävän vastaisella puolella olevaan huoneeseen. Vuoteilta kuului raskaita hengähdyksiä, korinaa, liikahduksia, epäselviä sanoja — vuoteet narahtelivat, mutta kukaan ei kuulunut olevan hereillä.
Salaperäisesti myhäilevä hämärä tepsutteli kaikkialla, kuiskaili nukkuvain korviin, silitteli heidän kasvojaan ja peitteen päälle jääneitä käsiään. Sen ei tarvinnut pelätä pientä hiljalleen sihisevää yölamppua oven pielessä, sillä yölamppu oli hämärän hyvä ystävä. Pimeä tuijotti ikkunoista vielä iltaistakin synkempänä. Sen kävi kateeksi, kun hämärä noin vaan sai vapaasti tepastella, missä halutti, eikä itse saanut olla edes syrjäisimmässä sopukassakaan, hämärä kun oli sinnekin hiipinyt. Ja pimeä synkistyi yhä enemmän.
Käytävällä avattiin joku kaappi, kuului pientä kilahtelua ja ovi loksautettiin kiinni jälleen. Nuorukainen kuului heräävän, samoin poikanen tuossa oven toisella puolella. Kello löi viisi. Ovi avautui hiljaa ja yöhoitaja tuli kuulumattomin askelin sisään, kourassaan kuumemittarit. Lujasti niitä ruopsautettuaan asetti hän niistä yhden kunkin sairaan kainaloon, jolloin viimeisetkin heräsivät. Asettaessaan kuumemittarin sydänvikaa sairastavan isän kainaloon, koetti hoitaja hänen valtimoaan ja poistuessaan katsoi pitkästi häneen.
Hetken kuluttua tuli hoitaja takaisin, tarkasti mittarit ja merkitsi muistiin niiden osottaman määrän. Taasen koetteli hän valtimon lyöntiä kuten äskenkin, taasen katsoi hän pitkästi perhettään kaipaavaan isään — vielä poistuessaankin vilkaisi.
— Nouskaa, pojat, syömään, — käski se sairas, joka aamulla oli
Holmaa talutellut.
— Niin. Eipä tuota taida muuta työtä saada tänä päivänä, — vastasi siihen Holma.
Ja todella alkoikin kuulua hiljaista rapinaa, kun yksi ja toinen, jolle lääkäri oli siihen luvan antanut, pureksi palvelustytön heille illalla hankkimia korppuja. Holmakin alkoi pureksia, mutta yht'äkkiä lakkasi. Mieleen juolahti eilen näkemänsä kyntäjä ja hän katsoi miettien korppua kädessään.
— Tämä on korppu, vehnäjauhoista leivottu — ja sen vehnän, josta tämä korppu on leivottu, on talonpoika kasvattanut, olkoon se kasvatettu ja korjattu missä maailman kulmassa tahansa. Talonpoika sen on kasvattanut, maan muokannut ja korjannut viljan, sekä myllyyn laittanut — tuo paikkahousuinen, tyhmä talonpoika, jolle jokainen nauraa ja ilvehtii. Aina on hänelle naurettu, aina häntä syljetty ja maahan tallattu. Kuinka hän on jaksanut tätä kestää niin kauvan — kun ei jo aikoja sitten ole nääntynyt, tai muuten lyönyt kintaitaan pöytään ja paneutunut uunin päälle nukkumaan? Silloin olisi nähty, kenelle on naurettu — —