Miten vähän me ihmiset sentään ajattelemme. Jokainen syö leipää, mutta kuka ajattelee sitä hikeä, joka hänen leipäänsä on kätketty — sitä talonpojan hikeä? Harva ajattelee, mutta jokainen nauraa — niinkuin minäkin. — Kaupungissa kävelevät sähkövalojen ja kupoolien keskellä, nauravat ja ilakoivat — ja syövät — sormin osottavat ja äänin matkivat talonpoikaa, joka talvisin torilla värjöttelee halkokuormansa vieressä, pitää majaa pihatuvissa syöpäläisten seassa — muualla kun nauravat, ja poliisikin paremmin huomaa — ja kaupunkitulijaisiksi ostaa lapsijoukolleen kymmenen pennin ranskanleivän — — Mahtaako hänen kätensä puristua nyrkkiin edes housuntaskuissa? Syytä siihen hänellä kyllä olisi — —
Hän asetti korpun pöydälleen ja selällään maaten tuijotti kattoon.
Käytävältä alkoi kuulua askeleita — muitakin kuin hoitajan. Kuuluu puiden kolinaa, pellit rämisevät ja hetken perästä kuuluu käytävällä olevista uuneista palavan tulen tohinaa. Reippaat askeleet lähenevät ovea, se avautuu voimakkaalla nykäyksellä.
— Hyvää huomenta, — kuuluu aamuvirkeä ääni, ja siivooja-nainen syli täynnä sahatuita puita menee uunin luo.
— Huomenta, huomenta, — vastataan vuoteilta.
Holma kääntyi kylelleen.
— Minkälainen ilma nyt on?
— Nyt on hyvin kaunis ilma. — Siivooja pisteli puita uuniin.
— Ei vieläkään ole tullut talvi?
— Ei ole — eikä vielä hetkeen tulekaan.