Hän luki, tai oikeammin sanoen eli 'Panun'. Hän oli mukana Kontojärven markkinoilla ja pappilassa. Hän harhaili metsässä Karin kanssa, kun tämä suri Annikin hukuttautumista. Karin kanssa hän kuunteli, kun Jorma soitti kannelta Annikin haudalla. Kari ja Annikki — Lauri ja Anni — nimissä on yhtäläisyyttä. Tulleeko kohtaloissakin samoin olemaan — —?
— Jos joku ryöstäisi häneltä Annin niinkuin Karilta ryöstettiin
Annikki, ja Anni kuolisi niinkuin kuoli Annikki — —
Lauri teki ystävyysliiton Karin kanssa. Ja kun kosto vihdoin tapasi voudin, joka Annikin rekeensä raastoi, oli Lauri tyytyväinen samoin kuin silloinkin kun Panu kirkon kellariin salpautui ja vihdoinkin joutui kiikkiin.
Hän luki 'Lastuja' ja juopui.
Hän oli lukenut ne jo joskus ennenkin, ja olihan hän jo ennenkin nähnyt metsiä ja metsäpolkuja, niittyjä ja niittylatoja, kirkkaita kesäpäiviä, sateisia syyspäiviä ja talvisia tuiskuja, ihmisiä, elämää ja elämänkohtaloita. Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisi mitään näistä koskaan ennen nähnyt.
Lapsena oli hän usein toivonut sitä, että voisi ymmärtää hevosten ja lehmäin ja lammasten, kanojen, puiden, kukkien, lintujen ja kaikkien puhetta. Ja nyt hän ymmärsi — kaikkien puhetta.
Talvipakkasella metsään mennessä tiaiset visertelivät puissa tien vierellä.
— Kylmäkö pakkaa? kysyi Lauri.
Tiaiset vastasivat myöntävästi.
— Ehkäpä se siitä vielä lämpiääkin, lohdutti Lauri.