— Vaikka — onhan niitä ihmisiäkin sellaisia jotka eivät tee mitään muuta kuin hävittävät vain ja joita ei kukaan siunaa — muut jos ei varikset — —
Raskaan ilmeen saanut katse painui edessä olevaan ojaan. Sinne kierähteli matoja pitkin pituutta yksi toisensa perästä. Toisia pyrki sieltä nousemaan pientarelle. Tarrautuivat kaikin voimin kiinni sileään ojan reunaan ja pääsivät nousemaan, toiset vain hiukan, toiset vähän ylemmäksi ja silloin kierähtivät takaisin pohjaan. Toisten alta lohkesi maa, toisia työnsivät alas putoavat edellään. Jotkut olivat juuri saamaisillaan pientaren nurmeen kiinni, kun samassa maasiru irtaantui ja niin mentiin kierien takaisin ojan pohjaan. Sieltä sama yritys uudelleen samalla tuloksella. Se oli epätoivoista hukkuvan taistelua.
Yksi ja toinen onnistui pääsemään pientarelle. Mutta mitäs nekään sillä voittivat. Piennar oli kapea, ja sen perästä alkoi musta kynnetty maa, jossa ei mato saa suojaa edes auringon paahdetta vastaan, vielä vähemmän siitä syötävää löytää. Turha toivoton mataminen vain on edessä.
— Aivan kuin ihmiselämässä! puhkesi Lauri taas ääneen sanomaan.
— Alituista pyrkimystä ja alituista pettymistä, sitähän se on ihmiselämäkin. Alkaessa leviää elämä ihmisen edessä lupaavana ja kauniina kuin viheriä niitty lauhamättäästä selviävän niittymadon eteen. Mutta sitten tulee päivä jolloin elämä kääntyykin nurin. Kaunis ja lupaava elämästä katoaa ja sijalle tulee musta tyhjyys. Silloin on ihminen elämässä kuin niittymato kynnetyllä nurmella. Mataa ja mataa, mutta aina on vain sama musta tyhjyys edessä. Joskus löytää viheriän pientaren ja luulee että nyt se alkaa toteutua mitä tähän saakka on unelmoinut. Mutta samassa kohtaakin entistä katkerampi pettymys, putoaa niinkuin niittymato ojaan pellonpientarelta, eikä pääse ylös — —
Lauri painautui alemma ja molemmin käsin leukaansa tueten katseli ojassa kuhisevaa elämää. Kohottausi jälleen ja yhä pitkällään makaavaan Niiloon katsoen puhkesi sanomaan:
— Sopii se toisellakin tavalla ihmiselämään. Tuo mehuttomaksi kaluttu nurmi on kuin hetken keveässä humussa, ilman syvempiä harrastuksia kulutettu nuoruus — tuo liejuinen oja on paheissa kulutettu miehuusikä, ja musta pelto sen takana on tyhjä omantunnon tuskain raatelema iloton vanhuus.
— Mitähän tuossa saarnaat! Taitaa kuitenkin papin virka saamatta jäädä, murahti Niilo ja kääntyi selin Lauriin.
Lauri hölmistyi. Sitten hän äkämystyi ja olisi sanonut jotain oikein purevaa, mutta ei keksinyt.
— Mikähän sinustakin tulee — mies raukka? sai vain sanottua.