— Huilataanko nyt koko päivä — vai — —? kysyi hän Niilolta yrittäen saada äänensä mahdollisimman purevaksi, itsekään ymmärtämättä miksi niin teki ja melkein samassa jo sitä katuen.
— Eipä huolita koko päivää huilata, vastasi Niilo tyynesti ja vääntäytyi seisaalleen.
He alkoivat äestää.
Lauria sapetti. Häntä sapetti kaikki, mutta varsinkin oma itsensä ja ennen kaikkea se mitä äsken Niilolle sanoi. Mitä varten hänen piti se sillä tavalla sanoa? Kun kerran kauniimpaakin puhetapaa olisi voinut käyttää.
Mutta sellaistahan se on ruvennut olemaan ja yhä hullummaksi vain näyttää käyvän. — Ei hänestä täällä mitään tule. Katkeroittuu vain ja menee pilalle. Ja vielä katkeroittaa ja turmelee muidenkin elämän.
Pois täältä pitäisi päästä! Ulos maailmaan, vapauteen, vapauteen tästä ympäristöstä, vapauteen entisyydestään ja kaikesta! Alkamaan elämä uudestaan. Silloin hänestäkin ehkä voisi jotain tulla, mutta muuten ei mitään.
Olihan hän jo kerran päättänyt ruveta esimerkilliseksi maanviljelijäksikin, ja tämän päätöksen purkaminen tuntui rikoksen teolta. Mutta se täytyy tehdä. Hän ei voi enää ruveta maanviljelijäksi. Hänen maanviljelijäihanteensa pääaineksena oli ollut tuleva koti, yhteinen koti hänen kanssaan. Kun tämä koti kaatui, kaatui myöskin maanviljelijä samaan hautaan. Eikä hän yritäkään sitä sieltä nostaa. Se on mahdotonta ja myöskin vallan tarpeetonta.
Hän ei voi ruveta maanviljelijäksi. Käytännöllisistäkin syistä se on mahdotonta. Emännätön talo on kuin orpo, jolta yksi ryöstää yhtä, toinen toista, kunnes kaikki on nypittynä. Mennä naimisiin sitä varten että saisi emännän taloonsa — Ei ikinä! Ennen vaikka mitä. Sehän olisi yhtä törkeää kuin jos menisi naimisiin sitä varten että saisi itselleen naisen. — — Jos hän joskus naimisiin menee, niin menee hän sen vuoksi että rakkaus hänet siihen ajaa. Mutta sitä tuskin hänelle enää tulee — — Hänellä on se aika kerran ollut, ja tuskin se toista kertaa enää tulee — — Nyt se ainakin tuntuu mahdottomalta. Ja etsimään sitä — siihen hän ei rupea. Se saa tulla hänelle, jos tulee. Jos ei tule, niin olkoon tulematta.
Henkisen työn aloilla se ei ole niin tarpeellistakaan — tältä kannalta katsoen. Aineellista omaisuuttahan ei tarvitse paljon muuta kuin pari kynää, paperia ja mustepullon. Kylällä syö ja vuokrahuoneissa asuu. Yksinäistä ja sulotontahan se elämä silloinkin on, mutta paremmin se kuitenkin käy päinsä kuin maanviljelyksessä. Voipihan sellaisilla aloilla löytää tyydytystäkin työnsä yleismerkityksellisestä arvosta. Maanviljelyksessä ei ole sitäkään. Yksi vähäinen talo, hoidettiinpa sitä nyt sinne tai tänne, ei mitään vaikuta asiain kulkuun. Maanviljelijällä täytyy olla joku läheisempikin piiri kuin yhteiskunta, jossa työskentelee, tai sitten vastustamaton halu maanviljelykseen, jos mieli onnistua ja saavuttaa elämän tyydytystä. Hänellä ei ole kumpaakaan. Ei ole ketään joiden kanssa ja joiden hyväksi raataa ja elää ja joille hän olisi kallis ja jotka häntä rakastaisivat ja kaipaisivat kun pitemmän aikaa olisi poissa — — Halua maanviljelykseen sinänsä — sitä hänellä ei ole vähääkään. Eikä myöskään kykyä. Eikä siis tulisi siinä onnistumaan. Eikä rupea yrittämäänkään — — Isä ja äitikään eivät häntä tarvitse. Onhan heillä Niilo — —
Pois täältä — turmeltumasta ja turmelemasta! Mutta mihin? Seminaariin — —? Sielläkin saisi olla kauan ennenkuin mihinkään tosityöhön pääsisi. Ja eikö hän ole jo liian vanhakin sellaiseen —? Ja jos ei siitä sittenkään tulisi mitään — — Vaikka käyväthän monet vielä vanhempinakin seminaarin. Naimisissa ollessaankin jotkut. Ja tuskinpa sitä ihminen alla viidenkymmenen ollessaan on liian vanha mihinkään. Kun vain on tulta veressä.