— Oikeuskohan tässäkin taistelussa voitti? mietti Lauri katsellessaan kun muurahainen yritti raahata matoa mukanaan.
— Ihmisen mielestä siinä oikeus voitti, mutta niittymadon mielestä se oli vääryys. — Mikä on oikeus? — Ihminen sanoo että niittymato tekee hirveää vääryyttä kun syö viheriät niityt valkeiksi. Niittymato sanoo että ihminen tekee hirveää vääryyttä kun mullistaa viheriät niityt mustiksi. Kumpiko on oikeassa? Molemmat, sillä he katsovat kumpikin asiaa oman etunsa kannalta. — Mahtaako maailmassa muuta oikeutta ollakaan kuin väkevämmän oikeus?
Hän oli jo taas puhkeamaisillaan ääneen puhumaan, mutta muisti samassa kuinka siinä aamupäivällä kävi eikä sanonutkaan mitään. Katsahti vain Niiloon joka hiukan syrjempänä makasi ja, kumma kyllä, näytti olevan valveilla.
* * * * *
Kun Lauri illalla tuli hevosten viennistä, oli Niilo jo mennyt kylälle. Isä kartanolla korjaili keväiseltä halkoranteelta lastuja ja laikkoja liiveriin. Äiti vain oli yksin tuvassa.
Mitään puhumatta heitti Lauri lakkinsa penkille ja meni syömään jo puolikylmäksi ehtinyttä puuroa. Äitikään ei puhunut mitään. Siellä vain takan luona pesi maitoastioita. Sitten otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Muutaman kerran hoivaistuaan pöydän ja kellokaapin välisessä kulmauksessa, pysähtyi ja luutaan nojaten sanoi Laurille:
— Kun Niilollakin on jo vasituinen!
Lauri söi vain eikä sanonut mitään.
— Rantakorven Manta. Ainoa tytär! jatkoi äiti ja alkoi jälleen lakaisemisensa.
Äiti oli silminnähtävästi hyvillään. Hymyili ja muhoili. — Lauri vain itsepintaisesti lohkoi käteviä puurotönkkiä vadista ja kyyditsi suuhunsa. Sitten maitoa kastinkupista puuron perään.