— E-ei, ei mitään palkkaa, änkytti Lauri.
— Niin, sanoi maisteri.
— En tiedä mistä se johtuu, mutta pelottaa minua talonpoikaiselämään antautuminen. Sitä kyllä sanotaan vapaaksi ja runolliseksi elämäksi. Ja kyllähän se sitä onkin. Mutta sittenkin siinä minun mielestäni on jotain sellaista — en tiedä kuinka sen oikein sanoisi — jotain sellaista ahdistavaa, painostavaa, jotain masentavaa, joka estää hengen vapaata lentoa, sanoi rouva katsoen vuoroin Lauriin, vuoroin maisteriin.
— Sitähän siinä juuri onkin, totesi maisteri. Mutta talonpojille ei se mitään merkitse. He ovat siihen lapsuudestaan saakka kasvaneet, eivätkä osaa mitään parempaa kaivatakaan. Ja kun he kerran eivät osaa sitä kaivata, niin eivät he myöskään sitä tarvitse. Sehän on luonnollista.
Nyt Lauri muisti missä oli maisterin ennen nähnyt. Rautatievaunussa viime talvena. He olivat Katajiston Maijun kanssa matkalla maakunnan nuorisoseurojen keskusseuran vuosikokoukseen oman seuransa edustajina. Samassa vaunussa kuin hekin matkusti kolme herrasmiestä. Aivan selvästi näki että he olivat juovuksissa. Silmät olivat vesikalkkamalla, ääni karmea, liikkeet notkahtelevia ja kaarevia. Sen parin tunnin ajan, minkä he olivat vaunussa, nämä herrat pelasivat korttia yhteen menoon. Yhden matkalaukku oli pöytänä, jonka päälle läiskittiin kortit, kiroiltiin, näpittiin lehtiä ja iskettiin silmää toisilleen.
Yksi näistä herroista oli tämä maisteri — —
Jollei pastori olisi samassa tullut kotiin, olisi Lauri joko lyönyt hatullaan maisteria vasten kasvoja taikka lähtenyt pois ja jättänyt asiansa toimittamatta. —
Ulos päästyään hänen päässään kuohui ja kohisi, se oli raskaassa pilvessä kuin luonto ukkosilman aikana. Pilven alta tulivat näkyviin maisterin kasvot. Hän huitasi kädellään kuin niihin iskeäkseen — ja kaatui pyörineen keskelle pölyistä maantietä.
Hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut maisteri joka hänet kumoon löi.
Yksin kotiin päin ajellessaan hänelle vähitellen selvisi sen loukkauksen verisyys jonka maisteri hänelle ja heille — talonpojille — heitti.