Mutta nyt isä ja äiti eivät sanoneetkaan mitään. Näyttivät vain siltä kuin olisivat pahasti säikähtäneet ja ikäänkuin kyyristyivät kokoon, aivan kuin tahtoen jotain torjua tai päästä piiloon joltain päälle hyökkäävältä.
Eikä Laurikaan voinut asiasta sen enempää puhua.
Vasta sunnuntaina, parin kolmen päivän perästä, kun sattuivat olemaan kolmisin tuvassa, äiti, pöytää puolisen jäliltä pyyhkiessään, otti asian puheeksi.
— Pitäisikö Lauri sun mennä tilaamaan itsellesi vaatteet, jos sä kerran sinne kouluun menet? Ei sulla ole muuta kuin puolivillaisia vaatteita vain, ja siellä kuitenkin pitäisi olla vähän herraisemmin kuin täällä kotona, sanoi hän pöytään katsoen.
— Kyllähän ne laittaa pitää, myönsi Lauri kielensä kärellä hampaitaan puhdistaen.
— Eikös siltä räätäliltä saa kankaitakin?
— Saa siltä.
— Mitäs siinä muuta on kuin mene tilaamaan, jo tänä päivänä, että edes ehtivät. Alusvaatteita ei sulla liioin ole paljoa. Niitäkin pitää laittaa. Tehdäänkö ne flanellista vai liinastako?
— Kummasta vain, sanoi Lauri välinpitämättömästi.
— Kyllähän flanelliset lämpimämpiä olisivat talvella, mutta — kuinka vain itse tahdot.