"Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä, rynnistää hän kaikin voimin ja koko tarmollaan antautuu talonsa viljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku vaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta useampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enempi suvusta katoaa kantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle antautuminen. Sijalle tulee jonkillainen penseys ja harrastusten hajanaisuus. Suku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan pois, joko alaspäin takaisin mökkiläiseksi, tai ylöspäin henkisen työn aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa hitaammin. Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi pysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja itsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn rappeutumista nim. ei mikään suku voi välttää. Se on jonkillainen vastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun varallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset että suku jaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin jälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn, joka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa maataloudellinen nousukausi.
"Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että kun suku kerran alkaa maataloudellisessa tarmossa heikontua, se myöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa niin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enempi tai vähempi 'vedentuomia'.
"Meidän sukumme näyttää nyt, kolmannessa polvessa tässä talossa, saavuttaneen loppunsa. Kun isän pää kaatuu, niin — —."
Eräänä aamuna, koko yön valvottuaan, hän kirjoitti:
"Olen syntynyt talvella. Talvea on ollut koko elämäni. Ja talvena se näyttää vastakin pysyvän. Kun se joskus lupaa kesäksi kääntyä, kun siihen joskus lupaa kukkia puhjeta, tulee talvi ja jäädyttää kaikki — — Minkätähden näin on? Miksei minun elämääni saa koskaan tulla lämmintä, valoisaa ja kukkivaa kesää? Tihusateista syksyä ja kylmää talvea vain. Siinä välissä silloin tällöin joku lämmin ja kirkas syyspäivä, joka houkuttelee kukat kohottamaan päätään — että talvi saisi ne palelluttaa ja rusentaa — —."
Joka päivä hän kirjoitti. Monta asiaa hän ajatteli näinä päivinä, monta kysymystä ratkaisi. Mutta sitä painavinta vain ei saanut ratkaistuksi.
Hän harkitsi ja punnitsi. Heikko ruumiinrakennus, liiallinen tunteellisuus, epäkäytännöllinen luonne — ei kelpaa maanviljelijäksi. Huutokauppa, raadellun kodin muisto mieltä raatelemassa — ei tule onnelliseksi muuallakaan.
Sen pitemmälle ei hän jaksanut ajatella.
Aamuisin hän vielä makasi sängyssä kun kuului junan vihellys asemalta. Se oli aivan kuin kehotus sieltä maailmalta: tule joukkoon! Ja silloin hän aina päätti että lähtee. Hyppää vain junavaunun portaille, heilauttaa lakkia ja — hiyyuu'ih! Sitten sitä mennään ulos avaraan ja vapaaseen maailmaan!
Iltaan mennessä tämä päätös ehti moneen kertaan särkyä ja sama taistelu oli alettava uudestaan.