— Mennään navettaankin katsomaan, koska siellä näytään vielä oltavan, sanoi Miska kun tallista pihalle tulivat.
— Mennään vain, myönsi Lauri.
Navetassa Maiju juuri lopetteli lypsyä.
— Iltaa! Jopa sinutkin viimeinkin vihdoin näkee meillä! huudahti hän vastaukseksi Laurin tervehdykseen. — Kumma kun nyt tulit lähteneeksi?
Lauri selitti miten oli tullut lähteneeksi.
Navetta ei ollut kaikkein uudenaikaisimpia. Kapea, puusta tehty rehupöytä pitkin seinäviertä ja sen etusyrjässä vesiruuhi. Parsien pohja savesta, olkipahna päällä. Toisella sivuseinällä oli vasikka- ja lammaskarsinat, kanakoppi ja perimmäisessä nurkassa kaksi karsinaa, joissa toisessa oli syöttiläspässi ja toisessa sianporsas. Kaiken navetan sisustustyön oli Miska itse tehnyt.
Lehmiä oli viisi, kaikki hyvinvoipia ja puhtaita.
Maiju emäntä oli lopettanut lypsyn, päästänyt sonnustetun hameensa suoraksi ja tuli esittelemään kunkin lehmän lypsykykyä ja muita ominaisuuksia, siveli kädellään lehmäin selkiä ja taputteli hyväillen kaulalle. Lehmät näyttivät pitävän emännästään ja emäntä lehmistään.
Lauri muisti oman navettansa, joka oli parempi kuin tämä — sementti-permanto ja sementti-pöydät — mutta jossa hoitajain ja lehmäin välinen suhde oli vain ruokkijan ja seinään kytkettyjen ruokittavain suhde, ja jossa hän ei ollut koskaan huomannut lehmäin katselevan hoitajiaan eikä hoitajan lehmiään sellaisella mielihyvällä kuin täällä.
Lapsentyttö tuli sanomaan että Mikku on herännyt. Maiju emäntä otti lypsinastiat ja kiiruhti pois. Mennessään vielä varoitti Lauria, että pitää vain tulla tupaan. Laurin huomio kiintyi tyhjässä parressa olevaan seinää vasten nojalleen asetettuun matalareunaiseen ruuheen, jossa oli pieni rautapiikeillä varustettu puomi.