— Ei se vielä niin järjestettynä ole. Eikä taida hetkeen tullakaan. Jos sen väkirynnäköllä panee yht'äkkiä käyntiin, niin se tulee niin kalliiksi ettei siihen piisaisi piikivetkään. Vähän sinnepäin olen koettanut kokastella, että jos tuon joskus tulevaisuudessa saisi toimeenkin, selitteli Miska.
— Oletko sinä vihantarehua kylvänyt?
— No — olenhan minä vähän sitäkin kylvänyt. Ja kylvän vieläkin kesantopeltoon, kun tästä ehditään siihen saakka. Nyt pitää ensimäiseksi kylvää loput turnipsia ja istuttaa perunat. Oletko sinä vehnää kylvänyt?
Sitä ei Lauri ollut tehnyt. Miska oli kylvänyt sitäkin vähän kokeeksi.
Juhannusrukiin siemeniä Laurikin oli jo hankkinut.
Ei Miskalla juuri mikään ollut paremmin kuin Laurillakaan. Kartano hänellä oli huonompikin. Mutta sittenkin oli Laurille selvää, että Miska on talonpoika paremmin kuin hän. Heti ulkonaiselta olemukseltaan hän on sitä. Tanakat hiukan eteenpäin kumartuneet hartiat, pitkähkö suortuvina hatun alta riippuva tukka ja ajamaton parran sänki, rauhaisa verkkaisuus ja raskaus liikkeissä, kaikki ne ilmaisivat rehellistä, raskasta raadantaa ja jo huoliakin kokenutta nuorta talonpoikaa. Silmäin ilmekin osoitti lakastumisen oireita.
Tämä viimeinen havainto pani Laurin mielen hiukan apeaksi. Tällainen lakastuminenko se on, ja senkö pitää olla todellisen talonpojan osa — —? Hänen, jonka elämää niin ihannoidaan ja jonka työtä sanotaan niin siunausrikkaaksi?
Huolia ja lakastumisen oireita osoittavat piirteet olivat kuitenkin vielä heikompia ja tuntuivat yhä heikontuvan mitä likemmäksi kotia tultiin. Pohjavärinä silmissä ja koko olemuksessa oli sittenkin kukistumaton varmuus ja työtarmo, sekä leppeä siunausrikas rauhaisuus ja lämpö — juuri se jota Lauri omassa elämässään kipeimmin kaipasi.
Kylvyvakka Miskan kainalossa oli hänen elämänsä vertauskuva. Oman elämänsä vertauskuvaksi Lauri, hiukan säpsähtäen, huomasi — polkupyörän.
— Mennään nyt katsomaan meidän varsaa, sanoi Miska kun tultiin pihaan, ja kylvyvakan kaivon kannelle laskettuaan suuntasi askeleensa tallia kohti. Lauri asetti pyöränsä kaivon seinää vasten ja meni Miskan perässä talliin. Siellä oli karsinassa jonkun päivän vanha kirkassilmäinen varsa. Hännäntynkäänsä heiluttaen se hankaili päätään emänsä kylkeen. Hellyyteen vivahtavalla mielihyvällä Miska silitteli varsan päätä ja kertoi missä oli tamman astuttanut ja selvitti sen ominaisuuksia. Toinen hevonen, myöskin tamma, seisoi pilttuussa. Sen aikoi hän astuttaa tänä kevännä. Hevoset olivat puhtaiksi harjatuita, kohtuullisessa työlihassa ja lauhkean luontoisia. Miska silitteli ja taputteli niitä. Kävi sitten varistamassa niille heiniä ylisiltä.