Kun Lauri ajoi pihaan, kuului piikain huoneesta naurun kikatusta ja viheltelyä ja ikkunassa vilahti pari nauravaa päätä. Se masensi Laurin mielialan. Elämä tuntui yht'äkkiä niin surullisen yksinäiseltä, että oikeastaan teki mieli palata takaisin kylille.
Ajatus kiiti Miskan luo. Kun Miska joskus tulee näin kotiin, on siellä kaksi, jotka häntä odottavat ja hymyillen vastaanottavat.
Häntä ei odota kukaan. Isä ja äiti nukkuvat huoneissaan. Piiat ja renki virnistelevät hänelle — vanhallepojalle.
— Miskalla on koti, minulla on vain talo.
Pitkän aikaa istui Lauri pukeissaan vuoteellaan, keväisen yön salamyhkäisesti huumaavassa hämyssä.
Istui ja eteensä tuijotti.
Hän oli uskonut jo ijäksi kahlinneensa sen nuoruutensa kaihon ja kaipuun. Mutta nyt se heräsikin kuin pitkästä unesta, entistä voimakkaampana.
Ei pitkään aikaan hän ollut yksinäisyyttään tuntenut niin kipeästi kuin nyt. Eikä pitkään aikaan elämä ollut näyttänyt niin tyhjältä kuin se näytti nyt.
Hän ei saanut pois mielestään sitä mitä oli Hakolassa nähnyt ja kuullut. Eikä Annia, joka puutarhassa oli penkin yli kumartuneena.
Hän alkoi jälleen haaveilla Annista ja itsestään niinkuin silloin — —