— Niin — kukko. Vai oletko sinä joskus nähnyt kukon laulavan niin ettei se huiskahda?
Kaikki purskahtivat nauramaan, sillä nyt he ymmärsivät. Nytkin se oli Anni joka hartaimmin nauroi. Ja taas teki Laurin mieli siepata hänet syliinsä ja pyöräyttää pari kertaa ympäri.
Niin tultiin Valliniemen kylään, ja siinä oli erottava. Toiset jatkoivat matkaansa pitkin maantietä, mutta Laurin ja Lissun piti tästä mennä joen ylitse. Siinä seisoskeltaessa ja eroa tehtäessä huomasi Anni toisen kenkänsä nauhan päässeen solmusta.
— Sulhasia se tietää, kiiruhti Lissu sanomaan.
— Annappa minä sen sidon, niin ei tule sulhasia, tokasi Lauri.
Anni kainosteli eikä osannut sanoa sitä ei tätä. Naurahteli vain.
— Mikseikäs tulekin sulhasia. Onhan tässä poika jokaiselle, pitkitti
Lissu yhä.
— Tuota Lissua! huudahti Anni ja toveriaan mukanaan vetäen kiiruhti pois.
— Hyvää yötä! huusi sieltä etäämpää.
— Hyvää yötä! vastasivat toiset, kuuluvimmin kuitenkin Lauri.