Siellä karjatiellä edestakaisin astellessa hänelle muistui mieleen muuan päivä kansakouluajoilta. Uskontotunnilla opettaja puhui niistä vaaroista ja kiusauksista, jotka ihmistä, ja varsinkin nuorta ihmistä maailmassa väijyvät. Hän puhui niin elävästi ja sydämeenkäyvästi, että vallattomimmatkin pojat istuivat hiljaa ja kuuntelivat. Hänellä oli kova työ pitäessään silmiin tunkevia kyyneleitä muilta piilossa, niin syvästi opettajan puhe häneen vaikutti. Kyynelten salaaminen onnistui kuitenkin jotakuinkin. Mutta illalla hän sängyssä hiljaa rukoili, että Jumala antaisi hänen ensi yönä kuolla ja siten pelastaisi hänet maailman kiusauksilta ja vaaroilta.
Nyt oli hän joutunut kiusaukseen ja — langennut — —
— Mikset sinä Jumala antanut minun silloin kuolla! Silloin olisin sinulle kelvannut. Nyt en enää kelpaa.
Silloin tuntui kuolema suloiselta pelastajalta. Nyt jo pelkkä ajatus kuoleman mahdollisuudestakin tuotti sydäntä hyydyttävää pelkoa.
Hän alkoi tehdä tuskallista kauppaa omantuntonsa kanssa. Pyysi, ettei tätä nyt vielä huomioonotettaisi. Eihän hän oikeastaan vielä mitään tehnytkään. Lyhyt ajatuksen väläyshän se vain oli. Unhotetaan nyt tämä! Toista kertaa ei hän enää sellaista tee!
Mutta omatunto oli taipumaton. Se ei suostunut mitään unhottamaan, eikä sallinut mitään pois pyyhkiä. Se lyhyt ajatuksen väläys oli tahra hänen sielussaan, ja siksi se myöskin jäi. Ja omatunto piti huolen että hän tahran olemassaolon muisti.
Hän näki sen tahran, katsoi siihen ja itku kurkussa teki pyhän lupauksen, että toista kertaa ei hän sellaista tee! Tämän suuremmaksi hän ei tahraa päästä!
Hän odotti omaltatunnolta hyväksymisen ilmausta tämän lupauksen johdosta. Mutta omatunto oli ikäänkuin piilossa. Sen sijaan oli kuin olisi joku vain välinpitämättömästi nyökännyt päätään, kuin sanoakseen:
— Sopiihan tuota koettaa.
Katumuksen ja häpeän tunteen rinnalle pyrki kaiken aikaa tunne, että Anni on suuressa vaarassa ja että hänen — Laurin — pitää yrittää hänet siitä pelastaa ja — se tuntuikin hyvin tärkeältä — jollain tapaa saada Anni ymmärtämään ettei hän ole vallan samallainen kuin Jussi ja Tuppu. Millä tavalla sen vain saisi tehdyksi niin, ettei kukaan sitä huomaisi eikä syntyisi puheita?