Anni, joka oli äskeisessä mielen myllerryksessä ajautunut takalaidoille, siirtyi sieltä nyt jälleen etualalle. Lauri näki hänen aivan kuin siinä edessään seisovan. Hän koetti hymyillä Annille ja palauttaa samaa mielialaa mikä oli seuratalolta lähdettäessä. Mutta se ei onnistunutkaan. Hymy tuntui tehdyltä, eikä hän voinut katsoa Annia suoraan silmiin. Ja Annikin tuntui olevan kylmä hänelle. Aivan kuin olisi yrittänyt välttää hänen katsettaan. Syrjään vain katsoi ja hiljalleen loittoni. Oli aivan kuin olisi jotain tapahtunut, sellaista joka heidät erottaa.
Ja vihdoin Lauri tunnusti olevansa syyllinen… Hän melkein toivoi että maa hänet nielisi.
— Olihan hän siinä maantiellä seisoessaan jo ehtinyt katua sitä kun ei yhtäkaikki mennyt Lissun kanssa kamariin — —
Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän näki Annin kiiruhtavan pois itkien ja kädet silmäin päälle painettuina — —.
Hän oli aivan yksin pelottavan hiljaisessa talviyössä.
Kuitenkin tuntui helpommalta nyt kun oli saanut sen sanotuksi. Oli aivan kuin olisi se tähän saakka ollut kautta sielun hajoitettuna likaisuutena, mutta nyt saatu paremmin yhteen paikkaan kootuksi.
Nukkumaan menoa ei hän kuitenkaan voinut ajatellakaan. Meni vain läpi pihan, navetan ja rehuladon editse menevää takakujaa kylän karjatielle.
Siellä hän sitte käveli edestakaisin.
IV.
Iltamamatkan Laurille aiheuttamissa mielenkuohuissa pysytteli ylimpänä pinnalla katkera katumuksen ja kirvelevä häpeän tunne sen johdosta mitä siinä riihen edessä maantiellä oli ajatellut. Kaikki tuntui tahratulta ja särkyneeltä.