Lauria painosti ja väsytti kuin raskaan päivätyön jälkeen.
Pitääkö hänen hakata niinkuin isä käskee — —? Tehdä sitä minkä tuntee ja tietää olevan väärin — —!
Ajatuksen juoksu pysähtyi kuin olisi tullut jollekin rajaviivalle.
Hetkisen epäröityään se hyökkäsi rajan ylitse.
Hän ei tee niinkuin isä käskee! Hakatkoon isä niinkuin hän tahtoo, mutta minä hakkaan niinkuin luentokursseilla opetettiin. Jos isä suuttuu, niin suuttukoon! Ajakoon pois, jos ei voi kärsiä!
Painostus oli kadonnut.
Pappien puheisiin se isäkin uskoo niinkuin kirveen silmään, mutta maatalousneuvojia haukkua nalkuttaa. Mutta minä — minä en usko pappeja, mutta maatalousneuvojia minä uskon ja heitä minä kuuntelen. Heidän puheitaan edes ymmärtää.
Hän mietti jo oikein purevia sanoja, joilla letkauttaa isää. Ei kuitenkaan sanonut mitään.
Sanaa vaihtamatta mentiin koko matka.
Perille päästyään asetti isä kintaansa kannon päähän ja istahti niiden päälle hetkiseksi huoahtamaan. Lauri seisoi syrjempänä ja silmäili metsää.
Kuin äskeistä kuohahtamistaan katuen isä piippua virittäessään puheli: