Niilo oli Leppirannassa ainoa, jota ei roskailma painanut. Hän oli parhaimmalla tuulellaan — kun oli niin mainio lumipallokeli. Joka ilta hän tuli kotiin ihoa myöten märkänä. Isä ja äiti uhkasivat tukistaa "niin ettäs tiedätkin!" Mutta Niilo ei ollut viitenään. Omiaan vain touhusi. Ja illalla toisten jo maatessa äiti huolellisesti levitteli Niilon vaatteet kuivumaan. Lauri näki sen, mutta tukahutti sen johdosta eloon pyrkivät ajatukset.
Perjantaina alkoi tuuli tyyntyä ja taivas kirkastua. Iltapäivällä oli hiiskumaton tyyneys ja sumua, ja myöhemmin alkoi jäätikkö hiljaa pamahdella. Lauantaiaamuna oli teillä ja poluilla paksu kuura, joka somasti kahahteli jalan alla ja esti liukastumista.
Siitä valkeni Leppirannan miehille hakkuupäivä.
Pitkin aamua pyöri Laurin kielellä sanat, joilla alkaisi tehdä selkoa metsänhoidonneuvojan esitelmistä. Mutta hän ei saanut niitä sanotuksi. Ja kuta kauemmin hän niitä kielellään pyöritteli, sitä vaikeammalta niiden sanominen tuntui.
Vihdoin syömästä noustessaan hän ruumistaan venytellen ja toisaanne katsoen sanoi:
— Eikö nyt koeteta sitten hakata vähän siihen tapaan kuin nykyaikaan opetetaan — —
Katsahti hymyä tehden isään. Isä vain söi eikä ollut kuulevinaan.
— Niin että lahoja, viallisia ja toisten varjoon jääneitä ja sitten rumia susipuita vain hakattaisiin, ja kauniit ja terveet puut jätettäisin seisomaan, jatkoi Lauri. — Metsänhoidonneuvoja sanoi, että maanviljelijän kansallinen velvollisuus on huolellisesti — —
— Tähtäillä joka puuta niin että ehtii polttaa tupakkapiipullisen joka puun juurella, keskeytti isä, nuolasi lusikkansa ja viskasi sen pöytälaatikkoon. — Haistakoon viis sellaiset herrat ja heidän susipuunsa. Omaa metsäänsä saa jokainen hakata niinkuin itse tahtoo, eikä siihen tule susipuuherrain mitään.
Isä tuppasi evästä taskuihinsa ja otti kirveen olalleen. Lauri teki samoin. Sitten lähdettiin.