Kaadetuista puista oli suurin osa suoria ja terveitä.
Tuhahtaen alkoi Lauri jälleen karsia. Isäkin tuli siihen. Katseli seisomaan jääneitä puita ja katseli kaadetuita puita.
— Eiköhän oteta ja tehdä valkea ja ruveta syömään. Sopii sitten hakata loput, sanoi hetkisen katseltuaan ja meni jälleen omalle hakkuupaikalleen, jossa alkoi kasata havuja ja teki tulen.
Kun valkea alkoi palaa, läksi Laurikin sinne. Hänen mieltään taas painosti. Hän ei ymmärtänyt mitä isä tarkoitti loppujen hakkaamisella, pystyyn jääneiden kaatamistako vai jo kaadettujen karsimista ja hakkaamista. Kysyä hän ei voinut.
— Onko sun vilu? kysyi isä, kun valkean ääressä kannoilla istuen söivät kuivaa leipää ja kovaksi kylmettynyttä voita.
— Ei, tyrkkäsi Lauri lyhyen vastauksen.
Häntä harmitti nolo hakkauksensa. Ja hiljaisesti hän päätti ettei enää ole niin nolo, vaan tarkastaa jokaisen puun tyvestä latvaan saakka.
Niin hän tekikin, kun jälleen alkoi puita kaataa. Mutta siinä tuli päänvaivaa enemmän kuin hän oli ymmärtänyt odottaakaan. Mikä puu milloinkin olisi kaadettava? Tuoko pitempi, mutta hoikempi, vai tuoko paksumpi mutta lyhyempi? Tuoko, jonka latvapuolessa on mutka, vai tuoko, joka on tyvestä loivasti kaaressa? Tuossa on juuri tukiksi tuleva kuusi, jonka varjossa kasvaa neljä pienempää kuusta. Mikä nyt on hakattava? Tuo yksi iso puuko, vaiko nuo neljä pienempää puuta?
Useampaankin kertaan hän kierteli ja katseli puuta ennenkuin uskalsi päättää mitä tekee. Näki yhdessä yhden virheen, toisessa toisen ja joutui aivan ymmälle. Teki hänen jo mieli kysyä isältäkin neuvoa, mutta tiesihän sen mitä isä sanoo. Ja muualta ei tässä hädässä neuvoa saa.
Lauri tuskaili ja lopulta alkoi hakata aivan umpimähkään.