Illalla kotiin lähdettäessä hän muuta asiaa tehden kiersi isän hakkuupaikan kautta ja huomasi, että isä oli saanut rankoja paljoa enemmän kuin hän — oikein tuntuvasti enemmän.
Lauri ei voinut sille mitään, että hänen mielensä masentui. Tällaistako se sitten onkin? Kun hän tätä metsänhakkuutakin ajatteli ja kuvitteli, oli se niin selvää ja suoraa. Ja kuitenkaan siitä ei tullut mitään. Ei karttunut rankoja eikä tullut muustakaan mitään. Tällaistakohan se on kaiken muunkin kanssa? — — Tietysti se samallaista on.
— Eikökän maanviljelyksen neuvojana olisi parempi olla kuin maanviljelijänä? Ei tarvitsisi muuta kuin sanoa muille mitä itse on kirjoista oppinut. Opin käytäntöönpanon saisi jättää maanviljelijäin asiaksi — —
Hän vaistomaisesti tunsi, että tämä alkaa olla jo hyvin lähellä isän ajatussuuntaa, sitä joka aamulla niin hänen mieltään kuohutti. Hän pysäytti ajatuksensa. Hän ei tahtonut pitemmälle mennä tähän suuntaan. Eikä yleensä mihinkään suuntaan. Koetti olla kokonaan ajattelematta sitä asiaa ja kiinnitti huomionsa edellään kävelevään isään.
Vasta nyt hän huomasi, että isän on selkä hieman köyryssä ja että hän kävelee lyhyin, töksähtelevin askelin. Vasta nyt hän huomasi, että isä alkaa jo olla vanha —.
Hänen tuli sääli isää, paljon kärsinyttä ja paljosta osattomaksi jäänyttä vanhaa miestä.
Hän olisi sanonut isälle jonkun osanoton sanan, mutta ei keksinyt sellaista. Ja niin tultiin kotiin ilman että olisi sanaa vaihdettu koko matkalla.
Juuri kun he lopettelivat kahvin juontia, tuli Juuriston Mikin Sussu tupaan.
— Hyvää iltaa! tervehti Sussu, pannen painon ensimäisen sanan viimeiselle tavulle.
— Iltaa, vastasi emäntä. Käy istumaan!